245km takana ja lumimassat edessä

245km takana ja lumimassat edessä

245 kilometriä kävelty. Näyttää kirjotettuna tosi pitkältä matkalta. Ei tunnu, että olis menny noin paljon. Toisaalta sit ku itteänsä kattoo, niin joka paikka täynnä jotain ruhjeita ja jälkiä ja jalat kokonaisuudessaan ainakin näyttää juurikin siltä, että niillä on just kaks ja puolisataa kilometriä tarvottu vaelluspoluilla.

On ollu vähän rankkoja päiviä nyt. Lähdettiin matkaan siinä vaiheessa, kun se myrsky oli rauhottunu, mutta ei kokonaan ohi. Eka päivä näytti tummien pilvien puolesta uhkaavalle, mutta oli aika ok päivä kuitenkin. Tuntu ihanalta olla takas polulla, eikä siellä pienessä motellihuoneessa, jossa oltiin maattu niinku merimursut monta päivää.

Iltapäivällä alko sitten kunnon sade ja se jatkukin sit kovana kaatosateena läpi yön, seuraavan aamun, koko päivän ja vielä yön. Jo aamulla tuntu tympeeltä siellä pienessä teltankopperossa koittaa saada kaikki vaatteet vaihdettua, kamat pakattua ja mitä näitä aamutoimia nyt on.

Urhoollisesti käveltiin viitisen tuntia, jonka jälkeen oltiin sadevaatteista huolimatta läpimärkiä, aivan jäässä ja ihan poikki. Jaloissakin kirvisteli iso joukko uusia rakkoja märkien sukkien ja kenkien takia. Täällä on ollu kylmät kelit nyt, ihan muutama aste lämpöä. Oli siis oikeastikin aika kylmä niillä märillä vaatteilla. Pysähtyä ei oikeen voinut muutamaa minuuttia enempää sen kylmyyden takia, edes lounasta ei pystytty syömään.

Niinpä laitettiin teltta pystyyn ja makoiltiin siellä vierekkäin paikoillamme makuupusseissa. Mitään ei voinu tehdä, koska meidän pienessä teltassa ei mahdu liikkumaan ja vaan makuupussissa oli tarpeeks lämmintä. Se teltta myös pitää itessään vettä, mutta kovalla ja pitkään kestävällä sateella sieltä kyllä alkaa saumoista tulla pisara kerrallaan vettä ja sateen jatkuessa niistä alko muodostua pieniä vesilammikoita reunoille. Niinpä ei siinä auttanu kun maata paikalla ja olla. Vedettiin pari kierrosta vanhaa kunnon laiva on lastattu, jota en oo lapsuuden jälkeen kyllä pelannu. Se alko puuduttaa nopeesti ja siirryttiin kuuntelemaan äänikirjaa. Se kerto erakoista, jotka asuu yksin syrjäsissä paikoissa. Sopi ihan hyvin siihen tilanteeseen, kun kyhjötettiin siellä keskellä skutsia.

Seuraavana aamuna luojan kiitos se sade oli loppunu. Heti kun aurinko tuli esiin, pysähdyttiin ja levitettiin maallinen omaisuus kuivumaan. Täällä kun on tavaraa niin vähän mukana ja ku on ollu nyt kylmät ilmat, niin pitää aika tärkeänä sitä, että olis kuivat kamppeet. Oli aika ikävä tunne vetää aamulla ne sadepäivän jäljiltä märät ja kylmän yön yli seisseet kävelyvaatteet päälle. Niinku olis pakkasesta ottanu ne. Makuupussin sisällä periaatteessa vois jotain tollasia koittaa kuivattaa, mutta nyt ei ollu viittiny laittaa, koska ne oli niin märät ja se nyt ois viimenen niitti, jos tollasessa tilanteessa makuupussikin menis märäks.

Se päivä oli taas sit tosi kiva. Oli hyvä mieli, kun ei enää satanu ja sai kuivaks kaikki tavarat. Oli myös aivan upeet maisemat. Mailit viuhu melkeen itestään kun viiletettiin vaan eteenpäin.

Leirissä tortillat valmistumassa

Noh, seuraavana päivänä oli taas yllätys luvassa. Aamun kävelyt ei meinannu lähteä käyntiin ollenkaan, kun rankkasateet oli saanu kunnon vesimassat liikkeelle ja ekojen kilometrien aikana vaelluspolku katkes viis kertaa siihen, että täyty mennä veden yli. Osassa niissä oli aika kova virtaus ja sai ihan tosissaan olla, ettei lähde mukana. Painettiin lipposilla ne ekat kilsat ku ei olis jaksanu koko ajan uudestaan laittaa sukkia, säärystimiä, lenkkareita jne jalkaan ja ottaa taas pois.

Vedenylityksien jälkeen kuin tyhjästä pamahti paikalle kaamee sumu, joka sit sen jälkeen peittikin kaiken alleen koko päivän.

Meillä oli koko se päivä nousua ylöspäin ja eka oltiin, et onpa jees kun ei oo kuuma ja saa hyvin happea tässä kosteassa sumupilvessä. Siinä kuitenki ku monta tuntia paino mäkeä ylös ja korkeutta tuli lisää, alko lämpötila laskeen ja tuuli yltymään ja lopulta vaatteetki kastumaan siinä sumussa. Siinä oltiin sitten taas samassa tilanteessa kun sadepäivänä, että niin kylmä, että ei voi pysähtyä. Ei voitu myöskään edes ajatella leiriytymistä, kun lopulta siellä ylhäällä oli niin kova tuuli ja myräkkä, että paras vaihtoehto oli vaan jatkaa se polku ihan sinne ylös asti ja sen jälkeen täysiä alaspäin. Se oli pitkä ja väsyttävä päivä.

Siitä seuraava päivä oli taas parempi, vähän aikaa paisto jopa aurinko ja oli lämmin, sen jälkeen tuli kylmä viima taas. Jos sillon alussa oli paahtavaa niin nyt on saanu kyllä jäätyä senkin edestä.

On muutama ilahduttava asia mitä haluan teille näyttää. Ekaks nää kaktukset. Hullun söpöjä? Kauniita suorastaan.

Toiseks ni ihmiset osaa olla kyllä tosi ihania meille pct-vaeltajille. On tullu vaikka mitä kivaa vastaan. Jotkut ihmiset ylläpitää vesipisteitä, joista saa napata mukaansa vettä. Nyt ne on kiva lisä, lähempänä kesää kun on todella kuivaa ja vedensaanti iso ongelma, nuo pisteet on tosi tärkeitä.

Toinen erittäin ilahduttava asia, mitä on tullu vastaan, on roskikset. Täällä pitää tottakai kantaa mukana kaikki eikä jättää mitään jälkiä omasta käynnistään ja monien päivien jälkeen ne roskaläjät rinkassa alkaa kertyä. Eipä se iso ongelma oo, mutta kyllä se lämmittää mieltä nähdä jonkun hyvää hyvyyttä polun varteen tuoma roskakori ja tyhjentää sitten kaikki sivutaskuihin kertyneet roskat.

Oli myös symppis, kun tilattiin tähän reitin varteen meille ruokaa ja jotain tarvikkeita ja ne oli tullu perille tällasten terveisten kera:

Ainiin. Ja tää nyt vielä ihan överi, mutta joku Mary omistaa tiluksia keskeltä ei mitään PCT reitin varresta ja se pitää siellä joka vuosi eri teemalla olevaa virkistysaluetta PCT vaeltajille. Aatelkaa ku yhtäkkiä keskellä vuoristoa tulee tällanen vastaan. Ihan suihkut ja kaikki olis ollu siellä.

Tänään me saavuttiin välietapille, josta noudettiin nuo uuden pätkän ruuat. Puoltoista kilsaa vaelluspolulta on kahvila, joka on kai lähinnä tarkotettu porukalle, joka tuolla maastossa liikkuu.

Meille oltiin super ystävällisiä siellä. Kaliforniassa ruokaa saa myydä vaan mukaan, mutta meille otettiin pöytä nurkasta, johon ei ollu näköyhteyttä muualta ravintolasta ja istuttiin siellä melkeen kuus tuntia. Syötiin eka aamiainen ja sit lounas. Oli ihanaa olla sisällä! Ja ne vaikutti ilahtuneilta, että oltiin siellä. Pari kertaa myös jotkut asiakkaat otti puheeks pct-vaeltajat, jollon se tarjoilija sano, että tuolla nurkan takana istuu kaks ja sit ne tuli sinne kuikuileen ja kyseleen kuulumisia.

Sellanen takapakki kuitenkin, että ei voitu jatkaa sinne, mihin oli tarkotus mennä. Se olis ollu siis tän alueen korkein vuori ja sen viime viikon kreisin myrskyn takia siellä on tosi paljon lunta nyt. Myös pari viikkoa ennen tuota myrskyä oli ollu myös samanlainen lumimyrsky, jonka takia siellä jo ennestään oli ollu paljon lunta. Siellä erityisesti yks pätkä on vaarallinen. Se on jotenki tosi jyrkkä ja kapea se polku ja siinä kohdin tapahtuu yleensä ne onnettomuudet mitä siellä käy. Muuten sitten se on vaan haastavaa. Kahlata syvässä lumihangessa ylöspäin vuorta ja polkua ei tietenkään näy niin helposti eksyy. Me ei tiedetty mikä siellä on nyt meininki ja oltiin ihan menossa sinne kaikki kamat valmiina, mutta kun tuolla kahvilassa alettiin tutkimaan asiaa, tultiin siihen tulokseen, että samoin kun tosi monet muut, myös meidän täytyy kiertää se kohta.

Jos olis sellanen itsevarma olo, että juujuu minä tiedän lumiset vuoristot kuin omat taskuni ja tietäis, että osais mennä ja suunnistaa siellä, niin mikäs siinä. Me ei olla tuollasessa oltu kuitenkaan ikinä ennen. Luulen, että osattais suunnistaa, vaikka sitä polkua ei näy, mutta en oo varma, ku en oo ikinä kokeillu ennen tuollasessa paikassa. Luulen myös, että päästäis ne jyrkät kohdat putoamatta. Niin on kyllä varmaan luullu myös kaikki ne, ketkä sieltä on tippunu. Jotkut jotka siellä on ollu, on sanonu, että on niin rankkaa kävellä siinä lumessa, että 5-7 mailia pääsee per päivä. Se on aika pitkä se alue, joka kattais sen korkeimman ja vaikealumisimman alueen ja jos me tuota vauhtia madeltais, niin meidän ruuat loppuis hyvin nopeasti kesken ja siellä sitä sit oltais.

Harmittaa ja oltais haluttu mennä edes kokeileen, mitä käy. Kuitenki tänä vuonna kun on tää koronahomma päällä, ei oikein oo ok varotuksista huolimatta lähteä vähän kokeileen, että pärjääkö siellä vai ei. Meillä on sateliittipuhelimet ja niissä ostetut palvelu, jolla voitais kutsua helikopteri pelastamaan meidät. Muutama on tänä vuonna PCT:lla sitä joutunu käyttämään ja siitä on noussu haloo, että ei sais kuormittaa nyt millään ylimääräsellä järjestelmiä, kun kaikki tarvitaan tähän koronakriisiin. Siinä on pointtinsa ja siks musta meillä on moraalinen velvollisuus olla ottamatta turhia riskejä ja tästä nimenomasesta pätkästä on kyllä niin moni nyt sanonu, että älkää menkö, niin ei me nyt sitten mennä. Skipataan se pätkä, noin 54 kilometriä. Siellä mistä lähdetään jatkamaan on myös lunta, mutta ei oo kai vaarallista kun ei niistä alueista kukaan oo varotellu. Huomenna aamulla mennään sinne.

Täytyy kattoa, saako nuo ohimenevät kilometrit katettua jossain muualla. Katoin jo aiemmin, että vähän pidemmällä tulee PCT:ltä poikkeavia reittejä, joille jotkut menee käymään ylimääräsenä, koska me on niin hienoja. Jollekin sellaselle vois mennä. Toki vaihtoehto myös syksyllä ennen kotiinlähtöä tulla vielä tänne takas ja mennä tuo pätkä sitten.

Tässäpä tällä kertaa! Moimoi!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *