1,5kk takana ja kävely alkaa jo sujumaan

1,5kk takana ja kävely alkaa jo sujumaan

Kirjotin muutama päivä sitten tätä päivitystä, mutta loppusuoralla netti katkes, enkä saanukaan julkastua sitä. Alempaa alkaa pian se osuus, jonka sillon tein.

Tässä välissä ollaan keretty kävellä toiseen kaupunkiin hakemaan mulle uusia kenkiä. Oltiin tilattu ne 1,5vk sitten, kun alko näyttää, että kohta näistä nykysistä aika jättää. Sopivasti just päivää ennen tänne pääsyä toinen kengistä repes sivusta auki.

Ne oli puristanu mua jo jonkun aikaa ja nyt sitten ratkes varpaat ulos. Ne kengät oli väljät lähtiessä, yhtä kokoa tavallista isommat, mutta pikku hiljaa ne alko tuntua pienemmiltä ja pienemmiltä ja viimeset pari viikkoa on ollu varpaat ihan kiinni kärjessä. Uudet kengät tilasin sit taas yhtä kokoa isommat. Toivottavasti mun jalat palautuu, kun tää kävely loppuu tai ei mahdu muuten yhdetkään kotona olevat kengät enää jalkaan. Olin kuullu, että kengänkoko isonee tän reissun aikana, mutta hullulta se tuntuu, että yhtäkkiä jalka tässä iässä kasvaa.

Sen vielä sanon, että kun tuolta Hikertownista lähdettiin (eli se paikka, jossa kirjotin tän alkuperäsen blogipäivityksen, jota pääsette kohta lukemaan) oli kyllä varmaan tähän astisen reissun tympeimmät maastot. Aluks oli vaan tylsää kävellä monotonisesti tietä pitkin aavikon läpi ja sama maisema vaan koko ajan edessä loputtomiin. Sitä vaan tunnista toiseen, kunnes tuli pimeä eikä nähny enää mitään ja silti vaan kävely samaa tietä pitkin jatkuu.

Kun se tie loppu, alko tuulivoimala-alue. Ei mikä tahansa vaan maailman toisiks isoin. Hieno homma, mutta en mä kyllä kenellekään suosittelis, että mene käveleen sinne ja toivottavasti en itekään enää ikinä joudu. 40km me eilen sitä aluetta käveltii läpi, aluks alempana pari tuntia ison aukean poikki (vastatuuleen ylämäkeen <3) sen jälkeen ylös vuoristoa ja lopulta alas vuoristoa. Välillä tuli kohtia, joihin ei juurikaan tuullu, mutta suurin osa päivästä oli niin kovaa tuulta, että en oo vastaavaa ennen kokenu. Olihan siellä nyt aivan syvältä kävellä. Eikä tää ikävä kyllä ole vielä tässä, tänään kun palataan polulle, on koko aamupäivä vielä luvassa sitä samaa hupia.

Se tosin oli kyllä huikea, kun pimeällä päästiin sen tien loppuun, tuulivoimala-alueen alkupäähän. Oli kylmä, väsytti kun oli jo niin myöhä ja jalat ihan muusina, kun kävelly yhteen putkeen melkeen 30km täysillä ilman taukoja. Sen lisäks harmitti, että oli ihan järjetön tuuli ja mietti vaan, että mihin täällä muka teltan saa ja se varmaan heittelehtii koko yön eikä saa kunnolla nukuttua. Ei uskottu, että siellä on koko alueella missään kovin häävejä paikkoja teltalle, joten oltiin laittamassa se ekaan kohtaan, johon tuulee edes vähän vähemmän.

Huomattiin, että yhdestä kohtaa se maasto lähtee vähän alaspäin ja käännyttiin polulta sinne kattomaan, löytyiskö joku tasanen kohta teltalle. Kun päästiin sinne alemmas, meidän edessä oli yhtäkkiä keskellä erämaata katos, joka oli just meidän teltan kokonen. Pelkkä se katos, ei mitään muuta. Millä tuurilla? Ihanku taivaasta tiputettu se katos just siihen. Oltiin niin väsyneitä, että ei sitä jaksanu kovin isoeleisesti ilakoida, mutta se oli kyllä mainioin asia, mikä siihen hetkeen pysty tapahtua. Ei siihen tuullu juuri ollenkaan ja nukuttiin todella hyvin. Sinne alueelle oli yön aikana tullu toinenki vaeltaja ja aamulla se oli nähny missä meidän teltta oli. Se kysy, että ehdittekö te tänne ennen pimeän tuloa vai mistä ihmeestä löysitte tuon paikan. Ihan älytön munkki.

Okei noniin, tästä alkaa se, mitä alunperin kirjotin.

Niin se aika vierähtää ja kilometrit taittuu. Kun Oliver pysty taas pitää kenkiä jalassa, viipotettiin 12 päivää ilman lepopäiviä. 800km on nyt käveltynä.

Tässä on taas monenlaista maastoa kerenny tulla vastaan. On kahlattu lumessa ja paahduttu aavikolla. Hämmentävää, miten nopeasti ne voi vaihtua. Ensin hytisee melkeen pakkasessa yöllä ja seuraavana päivänä voi jo olla kuivalla aavikolla läkähtymässä kuumuuteen.

Oon kyllä kuullu aiemmin, kun Kaliforniasta sanotaan, että meillä on kaikki täällä: tunnin säteellä päästään surffaamaan mereen, lasketteleen lumisille vuorille tai käveleen aavikon hiekoille. Ei sitä silti oo samallalailla tajunnut kun nyt, kun se konkreettisesti tulee silmille täällä tallustaessa. Hieno paikka vaeltaa, ei voi muuta sanoa. Ei ihme, että tää reitti on niin suosittu.

Kun vesi loppu ja jouduttiin lumensulatteluhommiin
Hyttyset on Oliverin vihollinen numero yks ni se osti tuollasen pään ympärille laitettavan pussin. Mä nauroin.

Me ollaan saatu kävelyyn uus vaihde päälle ja tuntuu, että tää muuttu ihan yhtäkkiä. Aiemmin meillä meni koko päivä siihen, että käveltiin 25-30 kilometriä. Nyt ollaan kävelty aamun tunnit, makoiltu 5-7 tuntia kuumin aika ohi ja kävelty taas illan tunnit ja jo pelkästään tuon aamuosuuden aikana päästään ne kilometrit, joita aiemmin käveltiin koko päivä. Nyt vaikea tajuta, miten meillä pysty kestää niin kauan aiemmin ja tuntuu, että herranjumala mitä piinaa se on ollu ja onneks nykysin luistaa paremmin.

Viime viikon on suurena haasteena ollu kuumuus. Tää alue, missä ollaan, on maantieteellisesti aavikkoa. Tähän aikaan vuodesta on vielä kasvillisuutta, mutta ne on jo kuivumaan päin, eikä mee varmasti kauaakaan, että täällä on pelkkää hiekanväriä silmänkantamattomiin.

Vaikka ei oo vielä kuumin aika vuodesta, kuuma täällä on silti. Viime viikko oli vielä kunnon helleaaltoa ja yli 30 astetta joka päivä. Ja se tosiaan varjossa. Sitten kun ite kävelee suorassa auringonpaisteessa pahimmassa tapauksessa ilman yhtään tuultakaan, niin en tiedä missä lämpötiloissa mennään, mutta ainakin helkkarin pahalta tuntuu.

Eipä meidän tarvinnu kun yhtenä päivänä kävellä kuumimpaan aikaan tulikuumalla aavikolla, kun tultiin siihen tulokseen, että ihan mitä tahansa kun sitä uudestaan. Päätettiin vaihtaa rytmiä ja alettiin heräämään vähän aikasemmin, käveleen ripeästi se aamuaika, sit koko päivä nukkua, syödä ja makoilla varjossa ja taas iltapäivällä 16-17 paikkeilla lähteä liikkeelle. Yleensä käveltiin otsalamput päässä vielä pimeäntulon jälkeenkin.

Mä en liiemmin siitä illalla kävelystä välitä. Jotenki pelottavaa ja vähän karmivaa kun tulee ihan pilkkopimeetä ja kaikki eläimet lähtee liikkeelle. Ehkä siihen tottuu?

Me ollaan nyt tällasella vähän ku huoltoaseman pihalla teltassa. Vaelluspolku siis meni yhden maantien poikki ja siitä tienreunasta pysty soittaa tänne, että tuutteko hakemaan. Vähän alle 15 kilsaa sitä maantietä kun körötteli, tuli tää paikka. Suht paljon menee autoja ja rekkoja ohi ja paljon tuohon näyttää ohikulkumatkalla olevia ihmisiä pysähtyvän. Siinä on siis kauppa ja sit saa tilattua myös ruokaa. Takapihalla aitojen takana sitten on pöytiä ja nurmialue, jossa on PCT vaeltajien teltat.

Täällä saa ihan ilmaseks olla ja on vielä suihkut ja vessatki käytössä. Ne on kyllä sen näkösetki, että menin sinne ja mietin vaan, että ”ookooo” ja että ”you get what you pay for”. Mua ei tuollaset asiat hirveästi vaivaa, mutta esimerkiks yks toinen vaeltaja sano järkyttyneenä, että ihan kamalin vessa ja suihku mitä oon koskaan nähny ja että ottakaa kengät jalkaan ku meette suihkuun. Monet myös on vältelly koko suihkuun menoa ja on ollu jo yön tai useamman täällä vieläkään peseytymättä. No, ilmanen on ilmasta.

Oltiin ihan ihmeissään ku tultiin tänne ja oltiin odotettu, että vastassa ois jälleen täysin tyhjä ja autio camping alue. Mitä vielä, nurmikko täynnä telttoja ja ihmisiä ringeissä istumassa. Oltiin ihan että voiko tää olla totta ja tihruiltiin, että onko muka nää kaikki pct-vaeltajia. Oli ne. Tavallisena vuonna tää olis varmasti ihan perus ja ois varmaan vielä enemmänki porukkaa, mutta me ei olla tällasta nähty. Yksittäinen ihminen siellä täällä ja yhen kerran oli meidän lisäks neljä vaeltajaa samaan aikaan yhdessä kylässä ruokaostoksilla.

Sillon aluks harmitti koko tää koronajuttu ja se, että ei tuu yhtään sellanen vaellusreissu kun mitä oli ajatellu. Tuntu orvolta, että joka paikka tyhjä eikä ristinsielua missään. Nyt siihen on tottunu, eikä muuta kaipaakaan. 6 viikkoa ollaan nyt oltu 99% kahdestaan erämaassa ja yhtäkkiä pamahdetaan paikkaan, joka näyttää joltain hipahtavan bilehostellin terassilta. Ensireaktio oli, että mikä kamala paikka tää on ja jos vaan millään jaksais, lähdettäis täältä nosteleen heti syömisen jälkeen. Meillä kuitenki melkein kaks viikkoa jo ilman lepoa ja tuntu tosi rankalle, että ois taas vaan lähteny painaan eteenpäin. Seuraavaan paikkaan kuitenki on muutama pitkä päivä kävelyä vielä. Niinpä pitkin hampain jäätiin tänne. Ja ei tää nyt niin kamalaa ollu. Ihan hauskaa vaihtelua kai tämä on, ainaki erilainen kokemus nyt sitten. Mukavia nuo ihmiset on ollu eikä nyt niiin melusia miltä aluks tuntu.

Tänne on nyt noin viikon ajaks tulossa kylmempi jakso, jossa lämpötila droppaa kymmenellä asteella. Se on meille aivan mainio uutinen ja ollaan tosi fiiliksissä asiasta. Meillä on sopivasti seuraava pätkä tosi kuuman autiomaan läpi (muun muassa Mojave desert) ja aijotaan hyödyntää tää viilempi jakso ja rutistaa niin paljon kilometrejä kun pystytään, että päästään koko tuo alue läpi ennenku helteet palaa.

Tänään me lähdetään iltapäivällä liikkeelle ja kävellään yöhön saakka. Luvassa on 30 kilometriä maantietä pitkin. Se on niin kuuma (ja tylsä) osio, että suurin osa menee sen yöllä.

Koronan suhteen täällä on ilmapiiri ihan selvästi lähteny höllentymään. Ei oo tullu juurikaan seurattua uutisia, mutta joskus pari viikkoa sitten alko huomaamaan muutosta. Samat rajotukset ja maskipakot täällä on edelleen ollu (vaikkakin tänään niitä on vähän kuulemma alettu purkamaan), mutta jollaintavalla ihmisistä ja sellasesta yleisestä fiiliksestä on havainnu eroa siihen meidän reissun alkuun nähden. enää ei oo niin pingottunutta ja ihmiset on jotenki rennompia. Se on tosi kiva.

Eläimiä on tullu paljon tarkkailtua tuolla luonnossa ollessa. Mun suosikkeja on sellaset pienet söpöt puput joita hyppelee paljon. Ne ei oo sellasia isoja niinku ne Helsingin pusikoissa hyppivät jänöset, vaan sellasia pieniä lutusia pehmolelun näkösiä palluroita. Tykkään myös pienistä oravista, jotka viuhahtelee siellä täällä joko yksin tai peräkkäin. En tiedä, onko se joku eri laji vai onko ne vauvaoravia? Aina tulee iloseks ku niitä näkee.

Liskoja on paljon ja ne on outoja heppuja. Kerran kun filtteröin vettä, yks liskojengi pyöri siinä mun edessäni ja siinä oli kaks samankokosta liskoa ja yks isompi vähän kauempana. Näistä pienistä toinen alko jahtaamaan sitä toista pientä ja kun se sai sen kiinni, ne alko kai parittelemaan tai ainakin hengas siinä pitkään kiinni toisissaan. Sit se toinen pakeni siitä ja tää toinen alko uudestaan jahtaamaan sitä. Se ei ehtiny saada sitä enää kiinni, kun yhtäkkiä se isompi lisko puuttu peliin ja alko vuorostaan jahtaamaan tätä liskoa, joka oli jahdannu sitä toista liskoa. Kun se sai sen kiinni, ne siinä jotain paini ja sit silleen toimintaelokuvatyyppisesti pyöri alas sellasta kivirykelmää pitkin toisissaan kiinni. Seurasin vaan sitä niiden toimintaa, että no on kyllä oudot kuviot.

Oudot kuviot taitaa meilläkin kyllä välillä olla. Vaelluspoluilla itellä on ihan normaali olo, mutta kun sieltä poistuu ihmisten ilmoille tekeen ruokaostoksia, sitä vaan välillä kattoo itteänsä, että me näytetään vähän siltä niinku asuttais kaduilla. No ulkonahan me kyllä asutaanki, ei sillä. Me ei olla saatu rahaa keneltäkään, mutta joilleki muille vaeltajille on ohikulkijat antanu almuja, enkä kyllä ihmettele. Kyllä mä saattaisin sekottaa kodittoman ja vaeltajan, jos en vaellusvarusteista huomais.

Noniin, mutta mäpäs palailen taas kun ehdin! Meillä tulee pian 1000 kilometriä täyteen ja kohta loppuu aavikkokin ja päästään Sierra Nevadan vuoristoihin kompuroimaan lumessa.


2 thoughts on “1,5kk takana ja kävely alkaa jo sujumaan

  1. Hienoa fiilistellä näitä teidän tarinoita! Hurjankin kuuloista settiä välillä. Pysykäähän turvassa ja tsemppiä jatkoon, hienosti olette edenneet!

    1. Kiitos Tommi! Kiva, et säkin seuraat tätä blogia 🙂 Ja hauska sattuma, että just viime viikonloppuna kävellessä mietin pitkään, et mitenhän siellä mennyt ja että pitää laittaa sulle viestiä. Sit ku avaan netin seuraavan kerran, sulta tullu viesti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *