Ensikosketus Sierroille

Ensikosketus Sierroille

Istun Bishopissa hostellin aulassa ja ulkoa kantautuu mielenosotusten äänet. Oltiin yhdeksän päivää vuorilla ja sinä aikana täällä oli ehtiny räjähtää päälle kunnon kaaos. Täällä Bishopissa asuu 3000 ihmistä ja tää on ihan pieni syrjässä vuoriston kupeessa oleva paikka. Jopa täällä on ihmiset kaduilla. Onneks ei tarvi nähdä, mitä se isommissa kaupungeissa on.

Ensimmäinen osuus Sierroilla oli kyllä kokemus. Ymmärrän oikein hyvin nyt, miks siitä alueesta puhutaan erityisesti ja tehdään numeroa sinne menosta. Oli se ihan eri maata kun tää reitti tähän asti. Paljon haastavampaa.

Mä en ajatellut missään välissä, että siellä olis jotenki helppoa. Silti olin ehkä taas vähän ajatellu vääriä asioita. Luulin, että olis tosi rankkaa se syvässä lumihangessa kävely ja että se olis jotenki se juttu. Että kahlaat jyrkkää vuorta ylös kolmen kilsan korkeudessa reittä myöten lumessa. Tuo ei kuitenkaan, ainakaan meillä, ollu se ydinasia siellä ollenkaan.

Oli fyysisesti kyllä tosi raskasta, rankinta maastoa tähän saakka. Niin korkealla vuoristossa ohuessa ilmassa ja nousua nousun perään. Reppukin paino reilusti enemmän ku yleensä, kun mukana ylimäästä tavaraa, massiivinen pakollinen karhukanisteri ja ruokaa niin pitkälle ajalle. Meillä noin 0,6kg per päivä painaa syömiset henkeä kohti, niin on se kymmenelle päivälle jo kuus kiloa.

Mikä siellä Sierroilla sitten oli se juttu? Siellä oli oikeasti tosi haastavia ja vaikeita kohtia. Monesti tuntu, että täähän on tosi vaarallista ja että mitä ihmettä mä täällä oikeen teen. Esimerkiks kun kävelee yhden jalan levystä kohtaa jyrkän vuoren yläpäässä, alla parhaimmillaan kilometrien pitunen pudotus ja ykskin väärä tai huono-onninen askel, niin (erään toisen vaeltajan sanoja lainatakseni) se on bye bye. Tai kun joutuu meneen kiviä pitkin. Normaalisti jos kävelen vaelluspolulla, en mä tietenkään niiden polun ulkoreunassa olevien kivien päällä mene. Nehän voi sortua sinne alas ja se on menoa sitten. Tuolla oli monta kohtaa, jossa oli vaan pakko kävellä just niitä kiviä pitkin.

Eikä se tunne vaarallisuudesta ollu vaan mun pään sisällä. Mä näin ite kaks tilannetta, jossa kaks eri ihmistä meinas syöksyä vuorta alas koska ne liukastu. Molemmat jäi roikkumaan vuorenreunaan kiinni ja muiden ihmisten piti mennä pelastamaan ne. Toisessa tapauksessa mä ja Oliver suoritettiin se pelastus, voin kertoa siitä kohta.

Sit yks tilanne, jota en ite nähnyt, mutta meidän kanssa samaan aikaan vaeltavalle miehelle oli käyny myös vahinko ja se oli liukastunut ja lähteny putoamaan. Se oli saanu ittensä pysäytettyä jäähakulla (siks ne just on mukana, mutta tosi loskasessa lumessa se ei oikein toimi), mutta siinä hätäkässä moni sen tavara oli lentäny vuorta alas tai hajonnut ja se oli niin säikähtänyt ja pahoilla mielillä, että lähti seuraavana aamuna takaspäin, pois lumivuorilta. Sit yks mies, ketä en ite tavannut, oli päivää ennen meitä Mt Whitneylle kiivetessä myös liukastunu ja lähteny luisumaan ja koska se vuorenrinne on paikoin lunta ja kiveä, se oli satuttanu ittensä niihin kiviin ja oli aika pahannäkönen kuva sen verisestä jalasta.

Meille ei onneks mitään sattunut. Kyllä mekin välillä liukastuttiin, mutta ne oli sellasia läheltä-piti-tilanteita, että mitään isompaa putoamista ei päässy tapahtumaan. Monessa kohtaa kyllä pelotti.

Myös sillon pelotti, kun pelastettiin yks nainen putoamiselta. Me oltiin just kävelemässä sellasta tosi vaikeeta kohtaa ja aurinko oli jo lämmittäny sen lumen jo hirveen liukkaaks, vaikka kello oli vasta kymmenen aamulla.

Me oltiin jo ylitetty sen vuoren huippu ja tultu sieltä alaspäin ja luulin, että vaikeimmat kohdat on jo ohi. Sit kuitenkin kun kävelin jonon jatkeena tosi jyrkkää rinnettä alaspäin ja tunsin joka askeleella, miten meinasin liukastua, en voinu oikeen edes uskoa, että ollaan taas niin vaarallisessa kohdassa. ”Täähän on todella liukasta”, mä huusin Oliverille epäuskosena ja se vastas yhtä yllättyneenä, että niin on.

Kävelin ite tosi keskittyneesti ja koitin tunkea joka askeleelta jalkaa tukevasti lumeen, ennenku siirsin kunnolla painoa siihen jalalle. Ehkä pari minuuttia tuosta lyhyestä keskustelusta nostin katsetta ja huomasin, että Oliverin edessä oleva nainen roikku siinä vuorenrinteessä. Se makas mahallaan ehkä 1,5m alempana siitä kohdasta, jota pitkin kaikki muut oli kävelly (siinä ei ollu polkua, meidän porukan ensimmäinen oli tehny siihen askeleet, joita muut seuras).

Katoin eka, että mitäs se tossa makaa ja oletin, että se siitä nousee. Olin pysähtyny paikoilleni ja katoin vaan sitä. Todellisuudessa en varmaan kovinkaan kauaa, mutta se tuntu pitkältä ajalta. No siinä se vaan makas ja aloin tajuamaan, että tässä ei nyt oo kaikki hyvin. Sit nään, että Oliver yrittää kurottaa sitä kohti, mutta samalla se lähtee ite liusumaan ja meinaa myös tipahtaa. Huusin niille, että tarvitteko te mun apua, eikä niistä kumpikaan vastannu yhtään mitään. Sillon viimeinki mun päähän rekisteröity, että nyt täytyy toimia ja nopeasti ja lähdin liikkeelle ja kävelin tosi nopein askelin niiden luokse.

Mulla oli kaikkein paras asento, koska olin tullu viimesenä siihen ja tiesin, että se kohta on tosi liukas ni olin pystyny varautumaan ja tunkemaan tukevasti jalkoja siihen lumeen. Pystyin siis hyvin autteleen kaikessa pienessä ja saatiin nopeasti lumihakut esille (oltiin jo aiemmin laitettu ne pois, koska luultiin olevamme puhtailla vesillä ja jostain syystä kukaan ei ollu kaivanu sitä uudestaan, vaikka oltiinki taas jouduttu vaaralliseen kohtaan).

Oliver oli useaan otteeseen yrittäny saada sitä naista ylös, mutta se ei yrityksistä huolimatta ollu onnistunu edes antamaan sille kättä ja yrittää vetää sitä ylöspäin. Se oli niin jyrkkä se vuoren rinne ja liukas, että jokainen liike piti punnita tarkkaan ja ei siinä kauheasti voinu liikkua, ettei itekin tipahda.

Se nainen roikku siinä tosi rauhallisena, mutta se ei pystyny liikkumaan ollenkaan, tai sen ote olis livenny ja se olis tippunu alas. Siitä oli pitkä pudotus ja alla jäätyny järvi. Me siinä vielä Oliverin kanssa punottiin taktiikoita, kun se nainen sano, että sillä ei ote pidä enää kauaa.

Mä olin sisäisesti aivan paniikissa, mutta tiesin, että sitä ei auta siinä kohdin miettiä vaan on pakko hoitaa homma. Olin tosi peloisani, että hetkenä minä hyvänsä se tippuu alas ja iskeytyy siihen järven jäähän.

Sanoin Oliverille, että mä pidän susta kiinni ja vedä sä se ylös. Oliver eka vastusti ja sano, että ei mulla oo tukevaa otetta ja mäkin tipun, jos Oliverin paino on mun varassa. Olin siinä hetkessä tosi vakuuttunu, että se ratkasu toimii ja sanoin, että mulla on jalat tosi tukevasti sen lumen sisässä ja toisella kädellä pidin kiinni sauvasta, jonka olin upottanu mahdollisimman syvälle hankeen. Meidän oli pakko tehdä jotain, joten Oliver irrotti kätensä jäähakusta ja otti mun kädestä kiinni ja toisella kädellä tarras sen tytön käteen ja nopealla vedolla veti sen pystyyn.

Nyt tuntuu hullulta, että mun käden varassa on roikkunu kaks ihmistä ja jos järjellä miettii, niin en mä mitenkään jaksais kannatella sekä Oliveria että vielä toista ihmistä vielä. Ihme, että ei kaikki kolme tiputtu letkassa alas. No, jollain supervoimilla pelastus saatiin tehtyä ja käveltiin kaikki kolme sydän kurkussa sen vaarallisen kohdan ohi ja jäätiin hetkeks istumaan kiville ja hengittelemään, että huhhu.

Samaan aikaan kun tuo pelastus oli tehty ja oltiin lähdössä kävelemään siitä paikalta turvaan, näin mun takana, että siellä myös roikku henkilö pulassa, kauempana ihan sen vaarallisen kohdan alussa. Huusin, että tarvitko apua ja se ei vastannu mitään ja mietin, mitä mun pitää tehdä. Olin kuitenki aika äärirajoilla jo tuosta edellisestä tapahtumasarjasta ja se oli kaukana ja vielä alempana siitä meidän kävelemästä kohdasta ja painavempaa ruumiinrakennetta kun se äsken ylösvedetty nainen. Päädyin siihen, että musta ei riitä voimat eikä taidot pelastamaan sitä ja odotin, että meidän porukasta joku toinen saa nyt suorittaa pelastamisen. Homman lähti sit suorittamaan eräs vanhempi mies, kuka oli vastaavissa paikoissa vaeltanu tosi paljon. Ei se kyllä silti kiva sille ollu lähteä kävelemään se vaikea kohta taas kokonaan uudestaan edestakas. Mä en seurannut, miten se pelastusoperaatio meni, mutta jonku ajan päästä ne kumpiki käveli sieltä peräkkäin meidän luokse.

Meillä on nyt näitä samankaltasia kohtia vielä luvassa, mutta mä toivon, että ne on vähän helpompia, kun vaan lähdetään ajoissa. Tosi hölmöä kun nyt miettii, mutta me tehtiin kahdesti peräkkäin sama virhe ja lähdettiin ihan liian myöhään liikkeelle. Ensin oli Mt Whitneylle kiipeäminen, jossa oltiin ensin suunniteltu kävelyn alkavan neljän aikoihin yöllä. Tavattiin kuitenki iltapäivällä pari tyyppiä, ketkä oli tulossa sieltä ja ne sano, että ne lähti kuudelta ja iha hullua lähteä keskellä yötä ku ei edes mitää näe ja että niillä ei lumi upottanu ollenkaan ja kaikki oli totaalisen fine. Oltiin, että hienoa ja me tehdään sama. Siellä oli muitaki vaeltajia ja kaikki muut lähti yöllä, me vasta 5:30. Virhe. Paha virhe. Ne muut nauro meille ja myönnettiin auliisti itekin, että oli typerä veto ja kärsittiin se nahoissamme.

No, siitä päivä väliä ja oli tää toisen korkean ja vaikeana pidetyn vuoren ylitys ja nämä samat ihmiset jotka meille oli nauranu, sano tavanneensa ihmisiä, ketkä on menny siitä vuoresta kymmeneltä ja oli ok. Lähdettiin 7:30 kaikki porukalla matkaan ja lopun tiedättekin. Yks paikallinen vanhempi mies nauro partaansa myöhemmin, että te lähditte yhdelle vaikemmista ylityksistä 7:30. Nekin kyllä ketkä tuon ajan päätti, oli paikallisia ja paljon vaeltanu lumisilla vuorilla, että sattuukai näitä. No, kollektiivinen ohje ihan jokaiselta kenen kanssa oon puhunu, on ollu että lähtekää aikasin. Tarkottaa kolmea/neljää yöllä. Se me siis ens pätkällä tehdään.

Tulee varmasti rankka noin yhdeksän päivän setti. Se on raastavaa lähteä yöllä käveleen, kun on niin sairaan kylmä. On melkeen ku pitäis itteänsä lyödä veitsellä käteen se kun täytyy poistua makuupussista, vetää lämpimät villavaatteet pois päältä ja laittaa viileät kävelyvaatteet päälle. Se on pieni henkinen taistelu aina, mutta eipä tossa tilanteessa valinnanvaraa ole, kahdesti jo todettu, että niitä vuoria ei kannata ylitellä aamupäivän kellonaikoihin.

Jos haastavaa, niin vastapainoksi onhan se luonto nyt aivan upeeta. Ihan kyllä mykistävää paikoitellen. Ja täysin erilaista, kun mitä ollaan aiemmin täällä nähty. Aivan kun ois yhtäkkiä eri maassa. Hullua mitä kaikkea tää Kalifornia voi olla.

Karhuja Sierroilla on paljon, mutta me ei niitä olla vielä nähty. Käärmeitä ei onneks ole, pieni loma niistä onki ollu ihan paikoillaan. Peuroja ollaan nähty, samoin murmeleita ja oravia. Kaikki söpöjä ja huvittavan näkösiä otuksia.

Hyvä syödä lounasta ku tällanen tuijottelee

Ainiin. Kerroin mun varusteluista viimeks ja mietin sillon, että hurjastelen ja kannan turhaa roinaa taas mukanani. Vaikka se reppu paino niin maan perkeleesti, niin jokainen uus hankinta oli kyllä osuva. Selkään ja hartioihin sattu kantaa sitä reppua, mutta siitä huolimatta olin ilonen, että ne extrakamat oli mukana ja todellakin otan ne mukaan seuraavallekin pätkälle. Oli ihanaa, kun ei ollu kylmä nukkua.

Oliver osti pelkät pitkät kalsarit ja sehän sitten jäätykin siellä ja nitisi yöllä että kylmäää, lämmitäää. Uhos ostavansa uutta kamaa seuraavalle välille, mutta nytku ollaan täällä aurinkoisessa kylässä, unhoittuu taas mitä se siellä vuorilla on ja ei kuulemma tarvikaan enää mitään.. No, sain sen lopulta kannustettua ostamaan makuupussin sisälle sellasen lämmittävän kerroksen. Mä ostin ite samanlaisen tuon viime kirjotuksen jälkeen, just vielä viime tinkaan ennen lähtöä ja se on kyllä hyvä. Lämmittää yllättävän paljon.

Meillä on seuraavaks luvassa nyt toinen 9-10 päivän pätkä Sierroilla. Lähdetään huomenna aamulla ja osittain samalla porukalla, jolla mentiin osa viime rupeamaakin. Noissa vaikeissa kohdissa on hyvä, että on enemmän väkeä mukana. Sitä polkua ei niissä näy vaan on vain se jyrkkä luminen ja kivinen vuori, jonka yli on päästävä ja jos ei näy jalanjälkiä, täytyy ite tehdä arvio ja päätös, mistä kohtaa sen ylityksen tekee. On ihan kiva, että nyt ollut muitakin ihmisiä arvioimassa sitä. Pelottais paljon enemmän Oliverinkaa kahdestaan siellä tallustella, että juujuu tästä yli vain.

Palaan sitten puolentoista viikon päästä ja kerron miten meni!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *