Sierrat pistää koville, mutta on se sen arvosta

Sierrat pistää koville, mutta on se sen arvosta

Toinen yhdeksän päivän urakka Sierroilla takana. Tällä kertaa se ei sujunu niin dramaattisissa merkeissä ku viimeks. Kaikki meni aika hyvin, eikä mitään vaaratilanteita tai muuta sellasta ollut. Nyt tiesi, mitä odottaa ja osas myös vähän paremmin varautua ja valita sopivia ajankohtia vuorten ylitykseen.

Varmasti meillä kyllä oli myös tuuria, esimerkiks sään suhteen. Muutama vuoren ylitys meni aikataulullisesti niin, että oltiin siellä kohdilla vasta iltapäivällä. Edellisellä etapilla se lumi oli sohjoa ja vaarallisen liukasta jo kymmeneltä aamulla, mutta nyt sattu säät niin sopivasti, että lumi oli kovaa ja hyvää kävellä vielä reilusti puolen päivän jälkeenkin.

Vaikka ei henkiriepu ollu uhattuna, niin äärimmäisen rankka pätkä kyllä oli. Jokainen päivä ja jokainen väli on ollu mulle raskaita tällä reissulla, mutta tää toinen pätkä Sierroilla oli ihan heittämällä rankin rupeama tähän saakka.

Tää Sierroilla meno rytmittyy vuorten ylitysten mukaan. Se meidän reitin ylin kohta on aina joku ”pass”, vaikka Muir Pass tai Forester Pass ja sen passin yli siis aina kiivetään. (Pass on ilmeisesti suomeks sola.)

Tuo maasto on siis aika väsyttävää. Ylös alas, ylös alas ja kun yhdestä vuoresta pääsee, niin toinen on jo edessä. Nuo seudut on myös niin eristyksissä, että sieltä on vaikea päästä mihinkään sivistyksen pariin ja sen takia nuo pätkät on niin pitkiä. Toisaalta sen takia se koko paikka on niin upea, että se on niin eristyksissä kaikesta. On se kuitenki tosi rankkaa puoltoistaviikkoa yhtä soittoa ylitellä vuoria päivästä toiseen.

Kun me lähdettiin ensimmäiselle vuorenylitykselle pimeässä ja kylmässä aamuyössä klo 4 ja jäsenet kohmeessa, reppu ruokia täynnä hoipertelin jyrkkää ylämäkeä ylöspäin, mietin pienen hetken vakavissani, että mä lähden pois täältä Sierroilta, tää on liikaa. Se oli niin hirveetä ja fyysisesti tuntu, että en vaan kertakaikkiaan jaksa askeltakaan ylöspäin. Pysähdelläkään ei oikeen voi, kun se hiestä läpimärkä paita muuttuu hetkessä jääkylmäks. No, sen ensijärkytyksen ja shokin keskellä kannustin mielessä itteäni, että kävele vaan. Sillä täällä yleensä pattitilanteista selviää: Kävele vaan. Laitoin jalkaa toisen eteen, vaikka ei ois mitenkään jaksanu ja yhtäkkiä sitä vaan on sitten huipulla. Muinakin päivinä oli väsymyksen ja epätoivon hetkiä, mutta kun kerran on tuollasesta päässy yli, niin sen tietää muillaki kerroilla, että kyllä tää onnistuu ja kun niitä askelia vaan ottaa, niin aina sitä lopulta on perillä.

Meillä kävi myös sellanen pieni kämmähdys, että oltiin pakattu mukaan päivälliseks riisiä, jota ei saatukaan kypsennettyä. Me siis edelleen matkataan ilman keittovälineitä, eli kypsennetään kaikki ruuat kylmässä vedessä. Jostain syystä tuo tietty riisi ei kuitenkaan kypsentyny ollenkaan, vaan pysy kivikovana riippumatta kuinka kauan se lillu siinä vedessä. Ei siis voinut muuta kun syödä päivälliseks pelkät proteiinit: 28g salamia ja 22g juustoa. Koko 9pv pätkän tuo oli meidän päivällinen. Aluks se meni, mutta muutaman päivän jälkeen se nälkä alko kerääntyä ja huomas taas miettivänsä syömistä ja ruokaa jatkuvasti.

Hytisemässä kylmyydestä ja syömässä lounasta (kuskus+tonnikala)
Nälkäsenä, mutta silti hymy huulilla menossa nukkumaan Muir Passilla

Meillä tuo 9pv rupeama loppu siihen, että kymmenennen päivän aamuna oltiin Red Meadows Resortin luona. Sen oli määrä aueta koronan jäljiltä juuri sinä aamuna kello 7:00 (mikä tuuri??) ja me oltiin päiviä haaveiltu siitä hetkestä, kun kävellään sinne aamupalalle. Suunnitelma oli, että ensin siellä vatsa täyteen, sitten jollain kyydillä lyhyt automatka Mammoth Lake -nimiseen laskettelukylään ja johonki hyvään hotelliin rentoutumaan.

Ei oikein malttanu nukkua edes sinä yönä ja oltiin jo 6:50 ravintolan ovilla kärkkymässä aamupalaa. Olisin varmaan itkeny, jos se ei oliskaan ollu auki, mutta luojan kiitos oli ja päästiin jo tuollon kymmentä minuuttia etuajassa tilaamaan.

Pari muutakin vaeltajaa valu aamupalalle

Kaikki muu meniki sit mönkään. Tiet Mammoth Lakeen oli suljettu ja ensin oli hirvee selvittely, miten me päästään sinne ja varsinkin, miten päästään sieltä parin yön jälkeen takas. Oliver sukkuloi rupattelemassa kaikkien kanssa ja lopulta kyyti järjesty vapaapäivää viettäneeltä työntekijältä (joka oli just ajanu tänne Bostonista 42h. Ohhoh?) ja takastulo sovittiin espanjaa puhuvien siivoojien kans sunnuntaiaamulle.

Kun sitten voittajina päästiin Mammoth Lakeen, huomattiin, että jokaikinen majotuspaikka on suljettu. Yleensä airbnb on silti toiminu, mutta sieltäkin tuli samantien hylkäykset varauksiin. Yks leirintäalue olis ollu auki, mutta ajatus ulkonaolosta suht viileissä ilmoissa vielä ei tuntunu ollenkaan hyvälle ja siinä tapauksessa olis ollu sama vaan lähteä takas vaelluspolulle. Seuraavakin pätkä on 8pv pitkä ja en tiedä miten olis jaksanu suorilta lähteä taas painamaan vuoria ylös ja alas. Niinpä tehtiin sama mitä monet muut ja tultiin bussilla Mammoth Lakesta takas tänne samaan kylään, missä viimekski oltiin (Bishop). Oltiin puhuttu, että ihan älytöntä eka kävellä 1,5 viikkoa ja sit mennä bussilla takaspäin se matka, että ei kyllä tosiaan mennä enää Bishoppiin uudestaan. No, täällä me nyt kuitenki ollaan. Ja vaikka vuoristoja pitkin jalkasin se matka kestää noin kauan, ei se bussilla ollut ku tunnin.

Mulla oli niin raskasta selviytyä niistä päivistä siellä vuoristossa, että oikeastaan sen koko hienouden tajus kunnolla vasta jälkikäteen. Siinä kun istuin vatsa täynnä tyytyväisenä ja väsyneenä bussissa hotellihuone jo silmissä kiiluen, vilisi tienvieressä ohi ne vuoret, joiden läpi just oltiin tarvottu.

Ne näytti sieltä tieltä katottuna ihan erilaisilta. Ja eihän sieltä edes nähny mitään. Vaan ne tietä lähinnä olevat korkeuksiin kohoavat vuoret, eikä mitään niiden taakse. Mietin, että vau, tuolla me mentiin, tuon läpi me oikeasti käveltiin. Ja miten harva ihminen pääsee koskaan näkemään, mitä siellä noiden kaikkien vuorten takana ja välissä on.

Meillä muuten on nyt ylittynyt kohta, jossa 1/3 tästä vaelluksesta suoritettu. Melkein 1500km ollaan nyt kävelty. Niin ne kilometrit vaan vilisee ja aika hujahtaa. Tuntuu hullulta ja vähän pelottavalta, miten nopeesti tää etenee. Tää oli niin pitkä ja valtava urakka, jonka oletti kestävän ikuisuuden ja kuitenki sieltä se loppu hitaasti mutta varmasti alkaa häämöttämään.

Mä muuten jotenki kuvittelin, että tää kaikki kävely ja luonnossaolo saa ihmeitä aikaan mun aivoissani ja että saan jotain upeita ideoita ja ajatuksia päähäni. No en oo saanu. Mun ajatukset ei oo yhtään sen hienompia ku tavallisestikaan, valitettavasti. En oikeastaan edes tiedä, mitä mietin päivät pitkät. Paljon vähemmän kaikkea päässä mitä yleensä. Enimmäkseen on ajatukset nykyhetkessä, esimerkiks vaikka odottaa 0,7 mailin päässä tulevaa vesipistettä ja miettii, mitä siinä tekee ja mitä sit sen jälkeen. Välillä jossain helppokulkusissa kohdissa ajatus harhailee ja tulee mietittyä perhettä, kavereita, työkavereita, jotain mitä ois kiva sit tehdä Suomessa, miten vois juhlia synttäreitä ja kaikkea tällasta. Noikin aiheet oon ehtiny koluta jo monta kertaa ja joskus on sellasia hetkiä, että ei oo kertakaikkiaan mitään mietittävää. Laskin kerran tuhanteen, ku ei vaan ollu mitään ajateltavaa, enkä jaksanu niitä samoja juttuja enää.

Monesti ihmiset myös kokee, että tällanen reissu on sen takia, että hakee jotain uutta suuntaa elämälleen. On täällä sellasiakin ihmisiä paljon. On tapahtunu jotain tai on jossain elämän käännekohdassa ja odottaa tän 4300km tuovan jotain näkemystä siitä, että mitä seuraavaks. Me ei kuitenkaa lähtökohtasestikaan lähdetty tänne siks, että olis jotain draamaa tai jotain mistä selvitä tai hakea suuntaa. Toki jos sitä nyt olis löytäny tai löytäis jotenki ittensä ja sais jonkun oivalluksen siitä, mitä jatkossa elämän pitäis olla, niin varmaan sitä sit seurais. Kuitenkaan tähän mennessä ei oo tullu oloa, että olis tarvetta millekään uusille suuntaviivoille. Ennemmin on ehkä vahvistunu ajatus siitä, että on tehny elämässä hyviä valintoja.

Suurin ja ainoa mullistus mitä oon pohdiskellu, on ollu työpaikkapyöräilyn alottaminen. Jaksaiskohan sitä kulkee pyörällä töihin? Ois hyvää liikuntaa ja ainaki täällä ajatus 13 kilometristä aamulla ja iltapäivällä tuntuu ihan lastenleikiltä. Ja luksusta, että sais joka aamu valita vartavasten säätä vastaavat vaatteet. Katotaan. Vanhassa elämässä en olis tosiaankaan aamun pimeydessä jaksanu hypätä pyöränselkään jynssäämään johonki räntäsateeseen, vaan ihan tyynesti ja miettimättä valitsisin ehdottomasti sen bussin ja metron.

Meillä on Sierroja vielä noin 300km edessä, ajallisesti noin pari viikkoa kävelyä. Lähetettiin eilen osa tavaroista pois. Piikit jätettiin vielä kenkiin, mutta jäähakut laitettiin pois. Pahimmat vuorten ylitykset pitäis nimittäin olla takanapäin. Sään puolesta ei ainakaan näyttäny olevan enää niin kylmää tulossa, vaan lähellä nollaa näyttäis pysyvän (meillä viime pätkällä oli yhtenä yönä -10..) ni laitoin nyt toisen takin pois ja luovun toisesta makuualustasta.

Mun reppu on painanu nyt vähän liikaa ja on alkanu tuleen selkä kipeeks. Ei mitään liian pahaa, mut nihkeetä silti. Mulla on aikoinaan selkäranka murtunu ja sen lisäks mulla on skolioosi eli selkäranka vinossa. Ei siis mikään ihan tykki kombo ja en tälle reissulle lähtiessä tienny, kestääkö mun selkä edes tätä. Ennen Sierroja ei kuitenkaan oo ollu mitään ongelmia selän kans, päinvastoin, se on vaan vahvistunu ja ryhti suoristunu ja vähemmän kipua mitä normaalissa elämässä ollu. Nyt kuitenki varmaan just tuo painava reppu tuonu vähän ongelmia. Ootan ku kuuta nousevaa, että pääsee tuosta helkkarin karhukanisterista eroon. Vaikka mulla on tuo pienempi versio, se on silti tyhjänäki painavin yksittäinen asia mun repussa. No, pari viikkoa vielä ja sit nirhin taas jokaikisen kynnelle kynenevän asian pois mun repusta ja aivan etunenässä tuon typerän kanisterin.

Karhukanisterit on siis tuollaset mötikät, jossa tietyillä alueilla liikkuessa on pakko säilyttää omat ruuat. Sillä halutaan estää, ettei karhut opi, että ihmisiltä saa ruokaa. Noita bokseja ne karhut ei saa auki, ni olis ihan turha tulla kärkkymään retkeilijöiden eväitä.

Kun aloin kirjottamaan tätä tekstiä, tulin googlehaun kautta tänne blogiin ja näin samalla, että vauva.fi -sivulla on keskustelu tästä blogista?? (https://www.vauva.fi/keskustelu/3741953/vaeltamassa-yhdysvaltojen-lapi-oikeasti). Olin vaan, että A P U A ja mietin, viittiikö sitä edes avata. Ihmiset osaa olla välillä niin älyttömän ilkeitä, netissä varsinki. No, tällä kertaa ei kyllä ollu, vaan kaikki jotka oli vastannu, oli lähinnä asenteella, että mikä sen alottajan ongelma on. Eihän se tietysti mun migreeni ole, jos joku on mun tekemisistä ja valinnoista eri mieltä, mutta oliskai siitä vähän kurja mieli tullu, jos porukka olis tuolla ihan solkenaan haukkunu meitä.

Loppuun vielä viikon eläinkaverit, moimoi!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *