Kohti Pohjois-Kaliforniaa!

Kohti Pohjois-Kaliforniaa!

Sierrat on nyt virallisesti ohi. Tää vaellusreitti koostuu viidestä kartasta: Etelä-Kalifornia, Sierra, Pohjois-Kalifornia, Oregon ja Washington. Ollaan juuri kohdassa, jossa Sierrojen kartta on tultu päätepisteeseen ja voidaan näpäyttää Pohjois-Kalifornia auki.

En hoksannu aikasemmin, mutta mulla on kengätki menny näiden karttojen tahdissa. Sattumalta siis. Viimeks hain uudet Etelä-Kalifornia -kartan viimesessä kohdassa ja nyt kävin juuri hakemassa kolmannen kenkäparin tänään. Tällä kertaa ei (onneks!) ollu jalka enää kasvanu, vaan pystyin ottaa saman koon kun viimekskin.

Korkea aikakin jo siirtyä uusiin..

Meillä on nyt 1750 kilometriä takana ja puolivälipiste häämöttää edessä parin viikon päästä.

Tuhannen mailin (1600km) virstanpylväs

Nyt kun ollaan päästy korkeimmasta vuoristosta vähän alemmalle tasolle ja astetta simppelimpään maastoon, on matka alkanu taittua huomattavasti vauhdikkaammin. Karhukanistereista jne sierrakamoista eroonpääsemisen ansiosta reppu tuntuu myös huomattavasti paremmalta selässä ja nykysin mun ei joka tunti tarvi pysähtyä venyttelemään sitä, vaan kolmen tunnin välein on riittäny.

Tuntuu, että meillä on kunto parantunu Sierrojen jäljiltä huomattavasti. Ollaan kävelty nyt viime päivät kolmen tunnin sykleissä eli kolme tuntia täysillä eteenpäin, pieni tauko ja taas seuraavat kolme tuntia kävelyä ja tuolla setillä iltaan saakka.

12 – 14 tuntisia päiviä me normaalisti mennään. Siihen taukoja yhteensä 2-3 tuntia, eli aktiivista kävelyä on 9-12 tuntia joka päivä. Kuulostaa hurjalta, mutta se aika menee nopeasti ja yleensä kävellessä ne tunnit vaan viuhuu ohi. Ei se oo sellasta pitkäpiimästä klassista perjantai-iltapäivän tunnelmaa, jossa viiden minan välein kattoo kelloa ja odottaa päivän loppua (paitsi ehkä illan viimeset pari mailia) vaan enneminki niin, että oho, tunti meni jo, tuntu aivan kymmeneltä minuutilta.

Ennen meidän piti pysähtyä useammin, mutta tän uusimman rytmin ansiosta on päivittäinen kilometrimäärä lisääntyny ihan itestään. Niin sen toki pitää mennäkin ja on tarkotuskin, että koko ajan päivittäinen matka kasvaa. Ei me muuten edes ehdittäis Kanadaan ennen viisumien umpeutumista (ja säiden huonontumista).

Me mentiin viime pätkällä kuuluisan Yosemiten läpi. Siellä meidän PCT-luvat tarkastettiin ekan kerran (samoin karhukanisterin mukana olo). Täytyy sanoa, että PCT ei ehkä ihan niiltä Yosemiten parhailta paikoilta mene. Pieni pätkä poikkastiin alueen läpi, jonne sai lähelle auton parkkiin ja ne oli kyllä hyvinhoidettuja ja upeita ulkoilualueita. Sellasia, jotka näytti täydellisiltä koko perheen retkikohteilta.

Nopeasti se reitti haarautu kuitenki jonneki, mikä näytti siltä, että sinne ei kyllä moni mene kävelemään. Vähän huonokulkusta polkua ja enimmäkseen aika ankeita maisemia jossain metsän uumenissa. Kaatuneet puut vaan sojotti sotkusesti eri suuntiin jne. En muista mentiinkö kaks vai kolme päivää sitä maastoa, mutta sellanen tunne tuli, että jotain Yosemiten jämäpaloja PCT:lle on annettu ja me oikein odotettiin, että päästään sieltä pois.

Toki asiaan myös vahvasti vaikuttaa se, että siellä syvällä Yosemiten uumenissa oli aivan per-ke-lees-ti hyttysiä. Ihan käsittämättömiä määriä, kokonainen armeija koko ajan ympärillä. Se teki sen, että edes sitten niistä sillon tällön eteen tulevista todella hienoista kohdista ei pystyny kunnolla nauttia. Pysähtyminen ei nimittäin ollu missään määrin nautinnollista vaan pakollinen paha, joka oli vaan välillä tehtävä. Meillä oli hyttysverkko onneks päänsuojana ja pitkät vaatteet varjeli ihoa jonkin verran, mutta kyllä ne paskiaiset silti pistelemään pääsi. Ja ette halua kuvitellakaan, millasta oli käydä wc-asioilla..

Olihan meillä ollut hyttysmyrkky ostettuna. Oliver oli kuitenki onnistunu jättämään sen jonnekin ja sit kun nää kohtalokkaat hyttysolosuhteet alko puskea päälle, sitä ei löytynytkään repusta ja me oltiin ihan omillamme ilman mitään apuaineita. Eipä siinä paljon auttanu ku sietää vaan. Kyllä siihen sitten mukautukin. Ei se hauskaa ollut, mutta ei me siitä enää lopulta valitettu tai puhuttu, istuttiin vaan tyynesti filtteröimässä tai syömässä hyttysverkot päässä sadan hyttysen inistessä ympärillä.

Mä olin henkisesti valmistautunu siihen, että tuo hyttystilanne jatkuu seuraavan kuukauden tai kaks. Kun ne hyttyset yhtäkkiä katoski muutaman päivän piinan jälkeen, me oltiin ihan super hyvällä päällä. Viiletettiin vaan täysillä eteenpäin ja oltiin, että onpa tää kävely helppoa.

Pian sen jälkeen meidän päälle iski kunnon ulkosmyrskykin, mutta ei sekään tuntunu juuri miltään. Vedettiin vaan sadevaatteet päälle ja käveltiin koko päivä siinä myräkässä. Seiskan aikoihin se ukkosmyrsky osu suoraan meidän yläpuolelle ja ne salamat välähteli ihan meidän lähellä. Oltiin myös juuri sillon kohdassa, jossa oli paljon ihan paljaita kohtia ilman mitään puita tai muuta suojaa. Me juostiin niin kovaa ku jaloista pääsi niiden osien poikki salamointia pakoon ja se nyt oli sitten sellanen hetki, että meni vähän maku ja todettiin, että ehkä tältä päivältä nyt riittää. En mä nyt tiedä, onko se teltta sen turvallisempi paikka ukkosella, mutta ainakin se henkisesti tuntu paremmalta asettua yhteen paikkaan.

Just ennen tuota myrskyä oltiin sattumalta osuttu kunnon vaeltajaruuhkaan ja se aamu oltiin startattu lähtöön kymmenen muun vaeltajan kanssa samaan aikaan. Myöhemmin saatiin tietää, että me oltiin ainoita, jotka oli jatkanu kävelyä sen myrskyn aikana, kaikki muut oli vetäny teltat pystyyn viimestään parin tunnin kohdalla. Tuntuu, että tällasissa tilanteissa on etua siitä, että on Suomesta. Meille ei oo mikään uus juttu se, että ilmat on täyttä kuraa. Sen sijaan jollekin Kalifornian rannikon ympärivuotisessa lämmössä kasvaneelle on varmasti kovempi pala, kun taivaalta sataa räntää niskaan ja ilma on ikävän kostea ja kolea.

Mietin samaa aihepiiriä myös yhden Sierrojen pätkän jälkeen. Siellä oli ollu kylmä ja olin ite miettiny sitä, kuinka yllättävän raskaalta tuntuu olla koko ajan ulkona kylmässä. Eihän kylmyys suomalaisille mikään uus juttu ole, vaan täysin tavallinen osa elämää. Normaalisti se on kuitenki hetkittäistä se kylmyydessä olo ja lopulta pääsee sisälle pois sieltä ulkoilmasta. Täällä kuitenkaan ei pääse, vaan sitä ollaan sit joka ikinen sekunti vuorokaudesta ulkona, säällä kuin säällä. Niin, olin ite henkisesti paikoittain vähän rikki sen jatkuvan kylmässä värjöttelyn kanssa, mutta sit kuulin bussissa miltä se oli yhden paikallisen naisen mielestä tuntunu. Se oli lähdössä kotiin muutamaks viikoks, koska se sää oli ollu liikaa ja oli kuulemma itku silmässä ollut siellä. Sille oli tullu ihan yllätyksenä, kuinka kylmä voi olla. Mietin vaan, että en voi edes kuvitella, miltä se on tuntunu ihmisestä, joka ei oo tottunu tuollaseen, kun se jo musta oli tuntunu niin epämiellyttävältä ja väsyttävältä.

Sierroilla on paljon karhuja, mutta me ei nähty ainuttakaan. Tuntuu, että melkeen kaikki muut on nähny paitsi me. Yhden tsekkiläisen miehen teltta raadeltiin riekaleiks karhun toimesta ja sama tapahtu pari viikkoa myöhemmin yhdelle toiselle porukalle siellä samassa paikassa (siellä Red’s Meadowsissa, johon me sillon yhtenä aamuna sännättiin jo ennen seiskaa nälkäsinä aamupalalle). Jotkut on myös heränny siihen, että karhu hypistelee tavaroita teltan ulkopuolella.

Joku meidän tavaroihin oli yön aikana kuitenki kajonnut, juuri nyt viimesenä yönä ennen tänne kaupunkiin (Lake Tahoe) pääsyä. Meidän teltasta oli irrotettu kengännauha, jolla oltiin viritetty yks nurkka kivien avulla kiinni. Siis se kengännauha oli kokonaan viety siitä ja se teltta oli romahtanu siitä nurkasta. Ihmeteltiin sitä aluks, että onpa outoa. Sen jälkeen huomasin tämän..

Oli paita menny parempiin suihin..

Sain onneks uuden, melkeen samanlaisen paidan ostettua. Ollaan menossa vielä hierontaan nyt illalla (ah!!) ja aamulla matka jatkuu.

Laitan loppuun vielä joitain kivoja otoksia viime pätkältä. On täällä vaan hulppeeta tuo luonto, ei voi muuta sanoa.

Välillä täytyy liftata ruokaostoksille ja sieltä takas polulle. On muutama tarina kerrottavana, muut positiivisia, mutta yks huonokin kokemus on käynyt. Nyt en millään jaksa, mutta joku kerta kerron näistä!
Polun reunaan oli pystytetty kesäkeittiö PCT vaeltajia varten ja siellä pöydät ja kylmälaukut notku ruokia ja juomia meille ??? Oltiin aivan monttu auki, kun saavuttiin tänne. Alla muutama muukin kuva samasta paikasta.
Guacamolea, nachoja ja erilaisia salaatteja
En edelleenkään tiedä mitä sanoa, kun katon näitä. Aivan uskomatonta, että ihmiset tekee meitä varten tällasta. Ja maistu pitsa aika hyvälle..
Meillä on ollu hyvä viikko. Tuon random kesäkeittiöepisodin lisäks mun työpaikka Unikie ja työkaveri Jussi hemmotteli meitä! Tästäkin muutama kuva vielä alla.
Jussi on meidän Palo Alton toimistolla töissä ja sieltä ajaa tänne meidän luokse 4h suunta. Ei siis mikään ihan pikkuajomatka, mutta onneks Jussi jakso tulla, oli mahtava nähdä tuttuja!
Tyytyväiset vaeltajat vatsat täynnä

Voi vitsit. Hymy tulee huulille, kun noita viimesimpiä kuvia kattoo! En oo ikinä missään nähny niin paljon hyväntahtosuutta, pyyteetöntä auttamista ja ihmisten hyvyyttä kun tän reissun yhteydessä.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *