Jalan parantelua

Jalan parantelua

Oliverin jalka asettu vastahankaan ja jouduttiin palaamaan vaelluspolulta takas kaupunkiin. En tainnut kirjottaa aiheesta, mutta tää sama tapahtu meille myös aika tarkalleen kuukausi sitten. Oltiin sillonkin just menossa kaupungista takas kävelyhommiin, mutta polulle päästessä Oliverin pohkeessa alkokin niin voimakas kipu, että se ei voinu kävellä ollenkaan. Sillon ekalla kerralla päästiin noin sata metriä eteenpäin, nyt mentiin pari kilsaa. Levolla, hieronnalla ja venyttelyllä se sillon parani ja nyt näyttäis sama taktiikka purreen myös. Huomenna uus yritys ja toivottavasti sillon pääsee taas liikkeelle.

Matkanteko loppu lyhyeen

Meinaa vähän aika käydä pitkäksi, joten voisin nyt kirjottaa asioista, joita en aiemmin oo kerennyt tai jaksanut avata.

Trail names

Edellisessä päivityksessä viittasin lopussa trail names -käsitteeseen ja kerroin, että mut ja Oliver tunnetaan täällä nimillä Nap ja Midnight. PCT:llä harva kulkee omalla nimellänsä vaan yleensä tapana on, että käytössä on muiden vaeltajien keksimä lempinimi. Mekin kun tavataan uusia ihmisiä, esitellään ittemme aina Midnight ja Nap, ei juuri kukaan tiedä meidän oikeita nimiä eikä me tiedetä muiden. Ei kyllä kiinnostakaan, ei sillä oo mitään väliä. On myös paljon hauskempi kutsua ihmisiä noilla lempinimillä.

Täällä tänä vuonna vaeltaa muun muassa 007, kitchen sink, beard snack, pocket sauce, going postal, red, cave man, skytree, safety, wolf man, double down, lamb chop, chill man, saviour, bottle boy, mr bubbles, juice, rabbit, kicks, golden beard. Sit on eräs tuna fart ja hänen epäonninen tyttöystävä, jolle ei ilmeisesti vielä ollu omaa nimeä keksittynä, joten sitä alettiin kutsumaan ”mrs tunafart”. Heihin myös saatetaan viitataan yhdessä lyhyesti vaan et ”farts”. Oon miettinyt, että luojan kiitos Oliveria ei alettu kutsumaan tonnikalapieruks!

Sit on yks 11v belgialainen, jonka trail name on beastmode. Sit on myös thing ja the other thing, kaks nuorta veljestä, joita me luultiin eka kaksosiks, ku ne näyttää aivan samannäkösiltä. Hauskoja nimiä.

Siellä viipottaa osa äsken luetelluista hahmoista

Viime postauksen jälkeen kysyttiinkin, mistä mun trail name Midnight tulee. (Oliverin nimi on niin ilmiselvä, että ei tarvi edes kysyä.) No, siihen liittyy sellanen tarina, että oltiin syömässä paikassa, jossa oli paljon muitaki vaeltajia. Kassa oli kysyny nimeä tilauksenteon yhteydessä ja olin sanonut oman nimeni, Minne. Jostain syystä se oli vääntyny muotoon Midnight ja siinä kun odoteltiin ruokia, tarjoilija käveli pitkin poikin ravintolaa ja huhuili Midnight, Midnight. Kaikki oli vaan et who the hell is Midnight?? Sit selvis, että se on mulle se ruoka ja sen jälkeen mun nimi on ollu Midnight.

Nuo lempinimet on myös helpompia mitä oikeat nimet, koska ne jää mieleen ja ne on yksinkertasia. Vaikka joku ranskalainen nimi, jossa jotain ihme äänteitä, eihän sellasta opi koskaan sanomaan. Samoin mun nimi on hankala joka paikassa, myös Suomessa, ni on helpottavaa esitellä ittensä vaan et Midnight ku kenenkään ei tarvi kysyä, et miten oli ja miten kirjotetaan.

Liftaaminen

Kuten on tullu ilmi, meidän täytyy yleensä liftata, jos halutaan päästä vaelluspolulta pois ruokakaupoille ja/tai lepäilemään hotelliin. Välillä vaelluspolku menee ihan läheltä jotain leirintäaluetta / lomaresorttia / pientä kylää ja sellasissa paikoissa pyritään aina tekeen ruokaostokset, koska pääsee niin helpolla poikkeamaan. Tuo liftaaminen ei nimittäin oo hirveen kivaa hommaa. Paikasta riippuen me joko nökötetään perinteisesti tien reunassa peukku pystyssä tai sit kyytiä pitää pummia jostain isolta parkkipaikalta, jonka ohi meidän vaellusreitti on menny. Niistä parkkipaikoilta ollaan saatu aina kyyti, mutta se vaatii sen, että menee jutteleen ihmisille ja ruinaamaan apua. Ihmiset on tosi avuliaita tollasissa tilanteissa, mutta en vaan ite pidä siitä, että täytyy mennä hännystelemään ja pyytämään palveluksia.

Koska tuossa kyydin hankkimisessa on oma vaivansa aina, me ei mielellään joka kaupunkiin/kylään mennä. Pyritään pysymään noin 1,5vk kerralla vaelluspolulla. Me ollaan kyllä kyyti saatu melkeenpä aina kun on tarvittu. Vaan yhden kerran on käyny niin, että ei oo onnistuttu. Tuokin ilmeisesti henkilöstä riippuen vähän vaihtelee. Just yks mies sano, että sillä ja sen isällä on tosi vaikea saada liftattua. Ne on kaks isokokosta miestä. Me ei varmaan Oliverin kans näytetä niin uhkaavilta.

Meillä on käyny muutenki hirveän hyvä tuuri noissa kyydeissä ja on ollu tosi mukavia ihmisiä. Paljon ollaan oltu siellä auton perälavalla, niin ei oo moikkaamisen ja heippojen lisäks paljon muuta voinut puhua. Auton sisällä jos ollaan oltu, niin suurin osa kyytiin ottaneista on ollu jotain ulkoilmaihmisiä, jotka käy itekin vaeltamassa ja ne on meidät nähtyään tienny, että ollaan PCT:llä.

Kerran kun oltiin yhdellä aika syrjäsellä alueella Sierrojen loppupuolella, meidät pysähty ottamaan kyytiin mies oikeen hienolla urheiluautolla. Oltiin yllättyneitä, kun se pysähty, koska se ei vaan sopinu tähä tyyliin ollenkaan ja oli ihan eri tyyppiä, mitä ne ihmiset, jotka yleensä on antanu kyytejä. Se ei tietty tienny yhtään, mikä tää vaellus on ja oli niinku kuka tahansa, joka kuulee ensimmäisen kerran elämässään, että joku kävelee tuhansia kilometrejä pitkin autiomaita. Hämmästynyt ja ihmeissään siis. Se sano ottaneensa meidät kyytiin, koska oli miettinyt, mitä ite tahtoisi itelleen tehtävän, jos seisois tienvarressa kaukana kaikesta.

Me varmaan kai sitten kuulostettiin epäilyttäviltä sen mielestä, koska vähän aikaa juteltuaan meidän kanssa, se yhtäkkiä vetää auton tien reunaan ja alkaa tenttaamaan meiltä henkkareita. Ei mitenkään ystävällisesti, vaan silleen niinku olis joku tilanne päällä. Oliverilla oli passi käsillä, mutta mun oli repussa aivan alimmaisena. Olin ihan lytistyneenä siinä sen ahtaassa urheiluautossa, reppu mun päällä ja jalat suussa, enkä mahtunut juurikaan liikkumaan. Oli myös jo myöhänen iltapäivä ja oltiin kävelty täysillä koko päivä, että ehdittäis ennen kaupan sulkemista ostoksille ja vielä takas polulle saman illan aikana. Olisin voinu nukahtaa siihen paikkaan ja tuntu ihan kohtuuttomalta vaivalta alkaa tyhjentää reppua vaan siks, että joku pitää outona sitä, että me ollaan pitkällä vaelluksella.

Kysyin, että eikö toi Oliverin passi riitä, että mulla on se tuolla alimmaisena. Se vastas tosi tympeesti että ”kaiva se mulle!”. En mitenkään jaksanu ja yritin epätoivosesti keksiä jotain todistusaineistoa mun vyölaukusta. Vilautin mun pankkikorttia sille, et kato, tässä on sama sukunimi ku Oliverilla, me ollaan naimisissa. Se otti sen kortin käteensä ja myönty, että ok, tämä käy. Se kuitenki otti kuvan siitä mun pankkikortista?! Oliver yritti sanoa, että hei älä nyt kuvaa ota, mutta se totes vaan, että otin jo ja anto sen takas. (Meillä kesti neljä päivää, ennenku päästiin nettiin ton episodin jälkeen. Vähän jännitti, onko se käyttänyt mun korttia. Ei onneks ollu ja vedin sen heti pois käytöstä.)

Sen jälkeen se lähti taas ajaa autoa ja kysy Oliverilta, et ”mitä sä aijot opettaa”. Ennen tuota henkkarijuttua Oliver oli nimittäin kertonu, että siitä tulee luokanopettaja. Oliver vastas, että se opettaa monia aineita ja ei oo vielä valittu sitä yhtä, mihin se erityisesti keskittyy. Se mies ei sano mitään muuta ku et ”opeta niille Jeesuksesta” ja sekin tosi käskevään ja jotenki aggressiiviseen sävyyn. Alkaa meneen jo aika oudoks tilanne ja tunnelma siellä autossa. Oliver on hetken hiljaa ja vastaa sitten, että joo, uskonto on yks aine mitä opetetaan. Se mies sanoo uudestaan, että ”Opeta niille Jeesuksesta! Mitä ikinä opetatkin niin opeta Jeesuksesta. Jeesuksen kanssa kaikki onnistuu ja ilman Jeesusta… mikään ei onnistu.” Samalla se kaahas aivan liian lujaa sellasta pientä vuoristotietä alaspäin ja mä en tienny yhtään, mitä sanoa tuohon. Ei tienny ilmeisesti Oliverkaan, sekin oli vaan hiljaa. Ahdisti olla siinä kyydissä ja mietin vaan, että mikä sekopää tuo on ja mitä se seuraavaks keksii. Siinä kaahaamisessa oli kuitenki se hyvä puoli, että oltiin nopeasti perillä. Poistuin autosta sellasilla ajatuksilla, että en enää ikinä halua liftata.

Tuon jälkeen onneks seuraava kokemus oli taas tosi kiva. Oltiin juurikin eräällä ulkoilualueen parkkipaikalla väijymässä kyytiä ja alettiin jutteleen kahdelle miehelle, jotka oli kävelemässä meidän ohi autollensa. Ne oli lähdössä eri suuntaan kun mihin meidät piti viedä, mutta ne halus siitä huolimatta auttaa ja lähtivät antamaan meille kyytiä. Ne oli kaks San Josessa asuvaa vanhempaa miestä, jotka oli ollu parhaita kavereita viis vuotiaasta lähtien. Niillä oli hyvä meininki ja ne oli aivan super symppiksiä ja kivoja tyyppejä. Ne oli ollu muutaman mailin kävelyretkellä siellä mistä ottivat meidät kyytiin.

Kaiken tuossa matkassa kruunas se, että lopuks kun nosteltiin kamoja autosta ja heiteltiin hyvästejä, tuli kohta jossa me normaalisti tarjottais bensarahaa. Ei kuitenkaan ehditty sitä tehdä, kun toinen näistä miehistä on kaivanu lompakosta rahaa ja ojentaa sitä meille. Se oli niin huvittava tilanne. Ensin valtava palvelus meille, että päästään keskeltä korpea kaupunkiin pitkään ja hartaasti odottamallemme levolle ja sen lisäks, että ne on vartavasten lähteny viemään meitä, ne antaa vielä rahaakin. Oltiin tietysti, että pliis ei, mutta se rahaa ojentava mies sano, että näki lapsena kun sen isä anto liftareille rahaa ja se oli sen mielestä cool juttu, mutta ei ollu vielä ikinä päässy ite tekemään niin kenellekään. Otettiin sitten se raha ja hyvästeltiin heidät ja vaikutti siltä, että me kaikki neljä lähdettiin tosi ilosina siitä tilanteesta pois.

Day hiker / Section hiker / Thru hiker

En ajatellu asiaa aiemmin, mutta nyt kun tällä vaelluksella ite on ollu, tuo asia on ihan selkeä. PCT:tä pitkin nimittäin kulkee kolmen tyyppisiä vaeltajia. Ne on day hikers, section hikers ja thru hikers. Nää kaikki on aivan eri tyyppisiä keskenään ja 99% tapauksissa nopealla vilkasulla erottaa, kuka kuuluu mihinki ryhmään. Day hikers eli päivävaeltajat on nimensä mukasesti vaan muutaman tunnin visiitillä. Niillä on pieni reppu vesipullolle tai ei reppua ollenkaan ja niitä näkee alueilla, jotka on selkeästi ulkoilualueita ja niissä on tie ja parkkipaikka lähellä.

Section hikers puolestaan menee jotain muutaman päivän tai jopa muutaman viikon pitusta pätkää, joko kokonaan PCT:llä tai osittain PCT:tä pitkin. Tiedättekö mistä nää kaverit erottaa? Niillä on lähes poikkeuksetta aivan ankara määrä tavaraa mukana. Nopeasti ajateltuna vois luulla, että tosi pitkällä vaelluksella just tarvis paljon varustusta. Kuitenki tarkemmin kun miettii, niin lyhyemmällä reissulla se ei oo niin justiinsa, paljonko se reppu painaa. Voi olla siis isommalla valikoimalla tavaraa mukana, eikä myöskään oo tarvinnu välttämättä panostaa niihin kalliisiin ultralight varusteisiin. Sen sijaan kun se sama reppu hiertää selkää viis kuukautta ja täytyy myös pystyä viilettämään isoja kilometrimääriä joka päivä, se tuleekin kummasti tärkeämmäks, että se ei painais kovin paljoa. Tulee siis tehtyä kompromisseja, eikä pakattua mukaan kaikkea mitä ois kiva olla. Lisäks ne ultralight kamat alkaa vaikuttaa hintansa väärteiltä. Mulla on esimerkiks aivan loistava tuulitakki, jonka sais puristettua nyrkin sisään ja se painaa 45g. Vähemmän ku yks pieni protskupatukka. Siitä sai pulittaa vähän päälle sata euroa. Meidän teltta on myös huippujen huippu ja painaa vaan joku 500g. Melkeen 600e sai siitä maksaa.

Kolmas ryhmä on sitten thru hikers, suoraan käännettynä läpivaeltajat, eli ne, jotka on menossa koko PCT:n alusta loppuun. Nää termit on täällä lähialueilla asuvilla ihmisillä ihan normaalisti käytössä ja niitä käytetään tavallisessa puheessa kuvaamaan eri tyyppisiä vaeltajia. Mä oon yksinkertasuuden vuoks käyttäny tässä blogissa termia PCT vaeltaja (ja käytän jatkossakin), mutta täällä sitä ei paljoa käytetä, vaan thru hiker on yleisemmin se termi. Mua aluks huvitti tuo sana. Kuulostaa ihanku sanois true hiker. Nyt oon jo tottunu siihen. Aina saa vastailla niihin ”are you thru hiking?” kysymyksiin. Ne on kyllä varmaan enimmäkseen small talkkia, koska sen erottaa kyllä, kuka on ja kuka ei. Kaikki PCT vaeltajat eli thru hikerit näyttää ihan samalta. Kaikilla on samat varusteet ja samantyyppiset vaatteet. Sen näkee yleensä ihan samantien, että tuo on myös PCT:llä. Se on tosi huvittavaa. Täällä on kuitenki ihmisiä ihan laidasta laitaan, on duunaria ja tutkijaa ja taiteilijaa ja insinööriä ja ihan mitä ikinä voi keksiä. Löytyy just täysikäseks tulleita ja on keski-ikäsiä ja eläkeläisiä. On jenkkiä, on eurooppalaista, japanilaista, australialaista. Me ei olla mitenkään yhtenäinen ryhmä samanlaisia ihmisiä, mut silti kaikki sulautuu yhdennäkösiks thru hikereiks.

Turvavarustelut

Usein kun tästä reissusta puhuu, nousee ilmi turvallisuus. Kuulostaahan tuo vaaralliselta, kävellä erämaiden läpi puoli vuotta putkeen. Mun on nykyseltään vaikea samaistua niihin ajatuksiin, koska ite tuntee jo olonsa niin mukavaks ja kotosaks näissä metiköissä ja vuoristoilla, että en mä tunne itelläni olevan mitään hätää. Vahinko ei tietty tule kello kaulassa, joten tottakai sitä pitää varautua myös ongelmiin. Myöski sillon ennen lähtöä ja matkan aluks mua pelotti ihan valtavasti, että en olis mistään hinnasta lähteny edes koko matkalle ilman asianmukasta varautumista.

Vakuutus

Meillä on tietysti matkavakuutus. Suomalaisilta yhtiöiltä vakuutukset olis tosi kalliita tällaselle reissulle, ne perus matkavakuutukset ei mitään yksin erämaassa haahuilua kata. Meillä myös oli pieni kaaos sen takia, että jouduttiin yhtäkkiä vaihtaa lento samalle päivälle ja ampasta jenkkeihin. Ei oltu siihen mennessä hoidettu tuota vakuutusasiaa ja tosi monissa vakuutuksissa on ehtona, että se pitää olla otettuna ennen matkan alkamista. Joku vois äkkiseltä luulla, että tollasessa tapauksessa olis voitu tehdä poikkeus, mutta mitä muutamaan yritykseen soiteltiin, niin ei puhettakaan. Otettiin sit vakuutus World nomads – nimiseltä yhtiöltä, joiden vakuutukset kattaa nimenomaan myös tällasia seikkailuhenkisempiäkin matkoja. Se makso meiltä kahdelta yhteensä joku 1500e. Tavaroita se vakuutus ei juurikaan korvaa (olisko ollu noin 500e edestä?), mutta sairaanhoitokustannukset jne terveysasiat se kattaa aika laajasti.

InReach-sateliittiviestintälaite

Meillä on käytössä InReach sateliittiviestintälaite (ei puhelin, niinku tässä aluks luki. Sillä ei voi soittaa ja siks nimi on ”sateliittiviestintälaite” ei sateliittipuhelin.) Sillä me merkataan meidän sijainti joka ilta ja ne ihmiset, kenelle ollaan jaettu linkki karttaan, pääsee kattomaan missä me ollaan ja myös lähettämään meille viestejä tarvittaessa. Me ollaan pitkiäkin aikoja ilman kenttää, joten tuo on tosi kätevä siihen, että ei tarvi läheisten kotona jännittää, että onkohan ne elossa vielä.

Sen lisäks toki vielä tärkeämpänä ominaisuutena siinä sateliittiviestintälaitteessa on SOS-nappula, jonka kautta voitais tarvittaessa hälyttää apua. Sitä varten tarvii erikseen ostettavan liittymän, jota maksetaan kuukausittain ja siinä on eri palvelutasoja, joista voi valita sopivimman itelle. Kaikkiin niihin kuuluu se avun hälytys, mutta sit voi valita paljonko viestejä, säätiedotusten tilaamisia jne haluaa sisällyttää omaan tilaukseen. Mä maksan joku 40e kuussa tuosta. Tuon lisäks me ostettiin sellanen 200e/hlö kertamaksuna maksava GEOS Global MEDEVAC -lisäpalvelu, joka tarjoais meille onnettomuustilanteessa evakuoinnin ja kuljetuksen meidän kotia lähimpänä olevaan sairaalaan.

Esimerkiks täällä oli ihan kiva, että oli vakuutukset ja avun kutsumiseen tarvittavat välineet hankittuna

Me haluttiin pelata varman päälle ja myös Oliverilla on oma sateliittiviestintälaite ja nuo samat pelastuspalvelut. Me ollaan oltu 99,9% ajasta alle 1,5m päässä toisistamme, mutta niissä ehdoissa luki jotain, että nuo pelastussopimukset ois henkilökohtasia. Myöskään ei me sillon ennen reissua tiedetty, tullaanko me kävelemään paljon erillään jos olis esimerkiks ihan erilainen kävelynopeus (tai jos ei vaan kestäis toista enää hehe). Ollaan kuitenki kävelty oikeastaan koko ajan yhdessä ja nyt meille on jo muotoutunu hyvä rytmi ja tavat, niin en usko, että alettais enää käveleen erillään. Nuo nyt ei kuitenkaan niin kalliita ole (sateliittiviestintälaite joku 350e, liittymä muutaman kympin kuussa ja päälle tuo parin sadan euron Suomeen kuljetus) niin onpa nyt sitten kunnossa, eikä ainakaan sitä pidä miettiä. Täällä on tullu tyyppejä vastaan, jotka ei oo tuota sateliittiviestintälaitetta hommannu, vaan on luottanu siihen, että jos he tarvii apua niin joku muu sitten kutsuu. Niistä osasta on huomannu, että se asia on niiden mielessä ja on ollu ehkä vähän sellasta meininkiä, että täytyy liimautua ihmisiin, kenellä tuo apuväline on.

Muuta

No näillä varusteilla pitäis jo päästä aika pitkälle. Paperikarttoja me mietittiin aluks, koska eihän puhelimen sovellus ikinä oo täydellisen luotettava. Eikä oo ollutkaan. Meillä on laturit hajonnu niin, että on ollu ihan viittä vaille, ettei jäädä keskelle metiköitä suunnistamaan ilman tietoa kartasta. Ollaan myös nähty, miten se sovellus voi yhtäkkiä lakata toimimasta ja esimerkiks blokata ne kartat niin, ettei sinne enää pääse. Ne paperikartat kuitenki tälle matkalle on niin isot, että ei me niitä lopulta sitten ostettu. En tätä suosittelis muille, mutta se oli meidän valinta ja se riski haluttiin ottaa niiden paperikarttojen raahaamisen sijaan. Myöskin täällä PCT:llä tuota reittiä on suht helppo seurata. Suurimmaks osaks se polku on selkeästi merkattu. Lumella sitä ei näkynyt ja joskus on epäselviä kohtia, mutta yleisesti ottaen sanoisin, että ei tältä reitiltä kovin helposti eksy.

Guthook -karttasovellus

Toki sitten jos aivan maailmanlopun tilanne tulis ja ei toimis karttasovellus, eikä edes sateliittipuhelin, niin sille varalle meillä on pienet kompassit molemmilla. Eipä sillä ilman karttaa mitään ihmeitä tehtäis, mutta ainakin voisi kattoa suunnan, eikä tulis kierrettyä vahingossa ympyrää. Oliver on tainnu jo tulitikkunsa hävittää, mutta mä en niistä kyllä luovu ja niitä on parissa paikassa tallessa jotain katastrofia varten. Joskus pienenä metsäreissulla mun isä opetti, mistä talvella tai märällä kelillä löytää kuivia oksia ja saa tulen tehtyä. Muistan miten pidin sitä tosi tärkeänä ja tunnuin ajattelevan, että tästä voi joskus olla mun henkeni kiinni. Siitä on varmaan lähemmäs 25 vuotta, mutta ne ohjeet on kirkkaasti mielessä.

Varusteet

Näytin aluks, millä varusteilla lähdettiin reissuun. Tavaroiden kokoonpano on vähä vaihdellu, mutta nyt ne on aikalailla muotoutunu varmaan jo lopulliseen muotoonsa. Voisin siis uudelleen näyttää, mitä täällä sitten kannetaan mukana.

Makuupussi, teltta ja makuualusta
Ruokakassi
Sadevaatteet (pitäis kyllä ostaa uudet, nuo vuotaa)
Takki
Leirivaatteet, jotka puen kävelyn jälkeen ja myös nukun ne päällä. Merinovillaset paita, housut ja sukat.
Sit mulla on tällanen muovipussi, jossa on kaikki loput tavarat. Alempana ne esiteltynä.
Pussin sisältö ylhäältä alkaen: päiväkirja+kynä, tuulitakki, baby wipes, hanskat, otsalamppu, kosmetiikkapussi (harja, hammasharja+tahna, korvatulppia, dödö kaupunkivierailuja varten, höylä, vesifiltterin puhdistustarvikkeita), lääkepussi, pipo, tyyny, tuulihousut, dokumenttipussi (passi, rahaa, kortteja, varalaturi, pct luvat), kaupunkivaatteet (toppi ja alushousut)

Siinä oli repun sisältö. Sen lisäks repun ulkopuolen taskuissa säilytän:

Ruokakippo, proteiinijuomapullo, lusikka
Sivutaskussa hyttysmyrkky, elektrolyyttejä ja juomajauheita
Toisessa sivutaskussa aurinkolasit, huivi ja varakorkki
Sateliittiviestintälaite roikkuu repun hihnasta
Isossa verkkotaskusta löytyy: pussi ylimääräsen veden säilömiseen, aurinkorasva, vessapaperi, kengännauhoja, hyttysverkko päähän, pussi jossa urheiluteippejä
Nää on vähä turhia, mut en jaksa mautonta ruokaa ni oliiviöljy ja kasa mausteita kulkee mukana myös
Sit vesipullot ja filtteri
Ja lapio ja rätti roikkuu ulkopuolella

Siinä oli esiteltynä jokaikinen asia, mitä mun repusta löytyy. Noiden lisäks mulla ei ole mitään muuta, kun ne vaatteet, mitkä on päällä. Vaihtovaatteita ei ole, eli joka aamu päälle vedetään ne samat vaatteet. Ne on likaset, mutta sellasta se vaan täällä on.

Sitä vois varmaan alkaa pakkailemaan reppua valmiiks, meillä on aikanen lähtö huomenna, viideltä aamulla lähtee bussi. Ei ollut yhtään majotusta vapaana siellä vaelluspolkua lähimmässä paikassa (Chester), niin jouduttiin tulemaan tunnin päähän Susanvilleen. Ihmettelin, että miks ihmeessä Chesteriin niin paljon väkeä tulee, kun ei siellä oo mitään, eikä se ollu yhtään mikään turistispotin olonen kohde. Selvis sitten, että sinne tulee ihmiset lähikaupungeista viileämmän ilman perässä. Ykskin meille kyydin antanu pariskunta oikein fiilisteli, miten on niin ihanan vilpoisaa. Oltiin vaan, että selvä homma. Siellä nimittäin oli lähemmäs 35 astetta varjossa ja sellanen ilma, että tukala olo kävellä edes viereiseen kauppaan ku aurinko paahtaa täydellä teholla niskaan ja alkaa samantien tuntua pahalta.

Toivottavasti tuo mies pystyy huomenna kävellä. Aika vaikealta tuntuu pysytellä aloillaan, kun on tottunu olemaan koko ajan liikkeessä. Pitäkää peukkuja!

Moimoi!


4 thoughts on “Jalan parantelua

    1. Kiitos Jussi! Ei kävelystä tullut tänään mitään, kun kova kipu alkoi Oliverilla taas heti. Ei siis muuta kun lepoa ja peukut pystyyn, päästään jatkamaan matkaa taas piakkoin!

  1. Haha, Rouva Tonnikalapieru olis kyllä aika originelli lempinimi!
    Pakko korjata sen verran että inReach ei ole satelliittipuhelin, sillä ei voi soittaa 🙂

    1. Heh sanoppa! Se ei taida ittensä esitellä sillä nimellä, mutta eipä sille paljon mahda, että muut alko käyttämään sitä 😄 Oho, enpä tajunnut, mutta totta! Täyty oikein googlata, että mikä se sitten on. Sateliittiviestintälaite! Hyvä huomio, korjaan sen tuonne tekstiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *