Kävely maistuis, mutta kestääkö jalkaraukat?

Kävely maistuis, mutta kestääkö jalkaraukat?

Ei mennyt tuon viime kirjotuksen jälkeen ihan nappiin. Oltiin tosiaan sen Oliverin kipeän jalan takia jouduttu palaamaan kaupunkiin ja muutaman lepuuttelupäivän jälkeen lähdettiin toiveikkaina takas vaelluspolulle. Sama kipu alko taas, eikä siinä auttanut muu kun lähteä uudestaan pois. Ei tiedetty, mikä siinä jalassa on ja pystyykö sillä ylipäätä enää kävellä. Otettiin suosiolla viikon lepo ja toivottiin, että sillä se kipu loppuu ja matka pääsee jatkumaan.

Se viikko meni super hitaasti. Tuntu siltä, että aika olis pysähtyny ja me vaan ollaan jossain kapselissa paikoillaan. Ei näissä pienissä kylissä tuppaa oikeen mitään tekemistä olemaan. Tuollaki oli vaan se yks iso maantie, jonka varrella oli ripotellen jotain pikaruokapaikkoja ja marketti. Mistään kävelyteistä ei ollu tietoakaan, kaikki oli tyypilliseen tapaan suunniteltu vaan autoille. Ulkona oli myös aamusta iltaan läkähdyttävän kuuma, mikä myöskin hälvensi haluja mihinkään ulkoiluun. Oltiin siis lähinnä sisällä huoneessa ja mullistavinta päivissä suurinpiirtein oli, että siirtyykö sängyltä sohvalle makaamaan.

Kun jälkeenpäin miettii, teki ihan hyvää vähän pysähtyä ja vaan olla. Myöskin kun koko vaelluksen jatko oli vaakalaudalla, kaikki se alun motivaatio ja innostus ryöppys takas. Kun päästiin viimein 10 päivän tauon jälkeen palaamaan takas ja jalka vaikutti parantuneen, ei tarvinnut ollenkaan miettiä, että ”mitä järkeä tässä on” tai että huvittaako olla täällä vaelluksella.

Maisematkaan ei näyttänyt enää ollenkaan ankeilta, vaan oli oikein kivoja. Mietin siinä itekseni, että vaihtuko nää oikeasti just tässä kohdin nätimmiks vai onko tää vaan korvienvälissä. Tuumin, että kyllä ne tais oikeasti muuttua viihtysimmiks. Nyt kun kerään palasia yhteen, niin monet itseasiassa skippas koko tuon kohdan, kun se kait tunnetusti on niin tympeä väli. Ei mitään nähtävää ja järkyttävän kuuma ja vettä harvakseltaan saatavilla, ne sanoo. Meitä sen sijaan ei ärsyttäny ollenkaan. Oli kuuma, mutta hyvillä fiiliksillä oltiin ja nautittiin maisemistakin. Hyvin siis osottaa, kuinka paljon siihen kokemukseen vaikuttaa se, mikä fiilis itellä on.

Pelikaani se siellä
Luksuslounas
Auringonlaskun kattelua teltasta
Lähenee!

Ette kyllä uskois, miten nopeasti tuo kävelykunto karisee. Tuon tauon jälkeen ei puhettakaan, että oltais jaksettu kävellä kolme tuntia ilman taukoja tai 50 kilometriä päivässä. Tuntu raskaalle se kävely ja taas piti tuttuun malliin pysähdellä, kun ei vaan jaksanu. Oli hirveän turhauttavaa, että just kun oli päässy nauttimaan työn hedelmistä, palautettiinkin takas alemmalle tasolle ja taas joutu ponnistelemaan ja tuskailemaan. Viikko siinä kesti ja sen jälkeen alko taas homma luistamaan.

Väsähtäneet kävelijät

1,5 viikkoa me ehdittiin kävellä, kunnes vuorostaan mun jalka meni. Mitään ei tapahtunu, yhtäkkiä alko vaan nilkkaan sattumaan, enkä pystyny sillä jalalla enää kunnolla astumaan. Jätettiin päivä kesken ja yritettiin aamulla uudestaan, mutta edelleen sama kipu tuli. Ei siinä sitten muuta kun raahustamaan seuraavalle vastaantulevalle tielle ja ettimään keinoa päästä sieltä korvesta pois.

Kipeytyneen jalan takia päädyttiin jäämään seuraavalle mahdolliselle telttapaikalle, joka sattu oleen yks hienoimmista ellei hienoin telttapaikka

Aika surkeet fiilikset oli, eikä vieläkään mitkään huiput oo. Mahdotonta tietää, minkä sortin vaiva tuo on ja kuinka nopeasti se menee ohi – vai meneekö ollenkaan. Tänään on kolmas lepopäivä ja huomenna yritetään jatkaa matkaa. Sitä nilkkaa pakottaa levossakin välillä, joten vähän pelolla odotan, että miten tässä käy. Teippaan siihen tukea ja toivon parasta.

Me ollaan 2450 kilometriä nyt kävelty, joten ei se tietysti ihmekään ole, että paikat alkaa oireilemaan. Se ei silti ollenkaan lohduta ja tosi pettynyt olo jää, jos tää jäis kesken. Vielä on 1800km käveltävänä, eli pitkä taival, mutta kun nykyään pääsee niin nopeasti ja paljon etenemään päivää kohden, tuo loppumatka menis aika lyhyessä ajassa. Kun nyt vaan nää jalkaraukat vielä hetken kestäis.

Voisin jotain tapahtumia kertoa viimesen puolentoistaviikon vaelluspätkältä. Niinku sanoin, oli hyvä meininki. Meille myös tapahtu paljon kivoja asioita. Parin päivän kävelyn jälkeen päästiin näkemään Oliverin serkkua ja sen miestä, jotka oli ollu viettämässä kesälomaa ulkoilun merkeissä. Oltiin sovittu tapaamiskohta yhdelle hiekkatielle, jonka poikki meidän vaelluspolku meni. Ne noukki meidät siitä kyytiin ja mentiin läheiselle leirintäalueelle, johon ne oli jo käyny purkamassa tavarat.

Me ollaan tän reissun aikana nähty paikallisia retkeilemässä ja se on ollu mukavannäköstä hommaa. Niillä on aina kaikki maan ja taivaan väliltä mukana. Valtava teltta, jossa mahtuu seisomaan ja siellä kunnon sänky. Isoja kylmäkasseja täynnä syötävää ja kylmää juotavaa, useita erilaisia grillejä ja kaikenmaailman kokkausjuttuja, pöytiä ja tuoleja, jopa oma suihku. Ei siis mitään kätystä menoa ja varsinki meidän telttailuarkeen verrattuna se on vaikuttanut erittäinkin glamour-henkiseltä. Oli tosi kiva päästä itekin yhden kerran kokemaan se. Meillä oli tosi hauska ilta ja niin erilainen, että se varmasti jää tältä reissulta mieleen.

Vaelluspolun vieressä oli myös muutamia hienoja nähtävyyksiä. Oli iso luola ja upeet vesiputoukset.

Burney falls

Mukava pysähdys oli myös Burney Mountain Ranch -niminen paikka. Se sijaitsi muutama sata metriä polulta ja oli tänä vuonna auki pelkästään PCT-vaeltajille. Se oli ehkä paras pysähdys, mitä ollaan tällä reissulla tehty. Siellä oli täydellistä! Tosi rauhallinen ja rento tunnelma ja ympärillä kaikki mitä tarvii: suihku, pyykinpesujutut ja kauppa, joka oltiin tehty nimenomaan PCT-vaeltajien tarpeita ajatellen. Sen paikan omistajat oli super mukavia ja esimerkiks se kauppa toimi sillälailla, että sinne vaan lampsittiin sisälle, valittiin hyllyistä mitä mieli tekee, kirjattiin ne paperille ylös ja eiku syömään. Siellä ei siis ollu ketään työntekijää. Se omistaja myös teki herkullisia kotiruokia sinne kauppaan jääkaappiin, ja niitä pysty ostaa ja lämmittää siellä kaupassa olevalla mikrolla. Oli ihana saada kunnon ruokaa, eikä mitään hampparia.

Se oli myös ensimmäinen paikka, jossa tän matkan aikana on ollu uima-allas auki. Tuli ihan lomafiilis, kun makoili altailla ja pulahti välillä uimaan. Tuolla vaelluspoluilla on ollu taas niin tukahduttavan kuuma, että oli henkisestikin nautinnollista sen kärvistelyn sijaan päästä tekemään sitä about ainutta asiaa, joka tosi kuumalla säällä on kivaa.

Meidän oli tarkotus olla siellä paikassa vain ilta ja aamulla sit lähteä ennen auringonnousua. Mietittiin sitten, että tää on kivoin paikka, mikä ollaan nähty ja tuskin tulee loppureissulla tällasta enää. Jäätiin siis vielä aamulla sinne nautiskelemaan ja vietettiin kiva päivä siellä ja lähdettiin vasta iltapäivällä liikkeelle.

Pätkän loppupäässä alko myös olemaan tosi vehreetä. Tuollasissa metsissä kävelee mielellään.

Kahtena päivänä sato
Surkee kuva, mutta nähtiin ensimmäinen karhu! Siellä se löntysteli.

En tiedä, kiinnittikö teistä joku huomiota tuohon, kun aiemmin mainitsin, että monet vaeltajat skippas kokonaan sen yhden oletetun tympeän kohdan. Ehkä joku ajatteli, että ”skippas? Miten tolleen voi vaan skipata?”. Ainakin me ollaan oltu yllättyneitä siihen, miten paljon vaeltajat täällä tekee tuota. Että jos joku kohta ei huvita, niin hyppää sen yli ja jatkaa tyynesti matkaa muualta. Varsinkin nyt viime aikoina hirveän moni on tehny satojen mailien loikan eteenpäin.

Ite lähti matkaan vahvasti sillä mentaliteetilla, että tää vaellus mennään kokonaan ja se on tässä se juttu. Täällä kuitenkin on huomannut, että ei se oo mikään ”se juttu”. Mä lähdin haastaan itteäni ja halusin sen kokemuksen, kun kävelee 4300km putkeen. Kävelee, vaikka mikä olis ja vaikka miltä tuntuis. Sen takia tottakai mulle on oleellista, että kävelee kaiken mitä eteen tulee. Myös ne kohdat, mitkä on niitä vaikeita ja inhottavia. (Ja ehkä nimenomaan just ne?) Osa on sit lähteny enemmän sen kokemuksen ja elämyksen perässä. Että lähtee hienolle vaellukselle ja nauttii elämästä. Sillon ei oo niinkään tärkeetä, että tuliko mentyä just nyt jokaikinen väli tästä järjettömän pitkästä vaellusreitistä.

Syitä ja tapoja on varmasti muitakin, eikä nuokaan kaks esimerkkiä noin mustavalkosia oo. Varmasti täällä kaikki joutuu haastamaan itteänsä ja olis vaikea kuvitella, että joku vois olla saamatta ikimuistosta kokemusta täältä. Pointtina nyt vain, että jos joku muukin oli kuvitellu, että kaikki täällä paahtaa tunnollisesti jokaisen kilometrin tätä vaelluspolkua, niin ei se ihan niin ole. Osalle se on tärkeää, isolle osalle ei vaikuta olevan.

Nyt on Kaliforniassa metsäpalokausi ja se on näkyny vähän meidänki reissussa. Ei oo polulle onneks sattunu paloja, mutta savussa on saanu kyllä kävellä. Tuntuu vähän pelottavalta nuo jutut, kun ei oo yhtään tottunut.

Yks metsäpalo

Yks yö heräsin siihen, että savu haisi tosi vahvasti. Aloin miettimään, että missähän palaa ja onko kuinka lähellä meitä. Olin niin unessa, että en kuitenkaan jaksanu nousta kattomaan ja tokkopa siinä pimeässä olis mitään nähnytkään. Vähän jäi kuitenkin epämukava olo, koska mistä me tiedetään, vaikka olis alkanu palo meidän lähellä.

Aamulla kun lähdettiin liikkeelle, näky vahvat savupilvet vaan täytti taivaan ja meidän polku meni just sinne suuntaan, missä ne sankimmat savut oli. Vähän epävarma olo oli sinne suuntaan lähteä, mutta mitäpä siinä muutakaan voi? Mietin, että kai sen sitten näkee, jos se palo on lähellä. Oliver totes, että ei se voi olla lähellä ku ei kuulu helikoptereiden ääntä. Viis minuuttia eteenpäin ja alko kuulumaan. Lopulta päästiin kuitenkin korkeaan ja avaraan kohtaan, jossa netti toimi ja sieltä pystyttiin tutkimaan, missä se palo tarkalleen on. 80 kilometriä meistä.

Kuumottavaa silti. Varsinkin, kun on ite siellä uutispimennossa, niin ei meillä ole mitään hajua, vaikka oltais koko luonnonpuisto suljettu ja palot jylläis pitkin PCT:tä. Yks paikallinen mies opetti meille niiden savupilvien tulkintaa ja käski koko ajan olemaan tietonen, missä menee tiet ja vesistöt.

Myöskään ei oo kovin kiva niissä savunkäryissä oleskella, mutta eipä sitä pakoon pääse. Yritin kattoa sellasta siihen tarkotettua hengityssuojainta. Varmaan normaalivuonna sellanen olis helppo hankkia, tälleen koronavuonna ei niinkään.. Mulle tulee migreeni helposti siitä savunhengittelystä ja siks vähän huolestutti sinne metsäpalojen joukkoon lähteä. Ihan hyvin oon kuitenki selvinny. Eihän se kivaa ole niiden savujen seassa kävellä, kun raittiista ilmasta ei oo tietoakaan. Ei oo kuitenkaan hirveän korkealle vitutuskäyrä noussu. Tän matkan aikana joutunu niin monta epämukavaa asiaa kestämään, että on nuo tunnereaktiot vähän laimentunu.

Tälleen vaeltajana kyllä saa sellasia kommentteja osakseen, mitä ei ikinä normaalissa elämässä tulis. Vähän aikaa sitten kun oltiin kaupungissa breikillä ja olin siinä suihkun raikkaana menossa mansikkaostoksille, ohitin autonsa vieressä puuhastelevan miehen. Se jotain tavaroita nosteli siinä ja sillä oli keksipaketteja ja jotain tollasta kuivaruokaa käsissä. ”Onko sulla nälkä?” se kysy multa huolestuneena ja näytti niitä ruokia. Olin omasta mielestäni ollu hyvinki siistinnäkönen, ku ei ollu likaset vaelluskamat päällä eikä koko omaisuus mukana, mutta toki ne rönttäset tuulihousut ja dollarin maksavat omituiset lipokkaat ei ehkä muiden silmiin näytä kovin siisteiltä? Muutama päivä sitten mulle ja Oliverille tarjottiin myös puoliks poltettua tupakkaa. Istuttiin maassa kaupan luona ja mietittiin, mitä tehtäis ja siitä meni ohi joku meitä vähän vanhempi pariskunta. Ne sit ystävällisesti tarjos, että josko me halutaan se niiden tupakka loppuun. Silleen, kaunis ajatushan tuo, mutta kiitos ei tarvi nyt.

Itestä tuntuu, että on elämänsä voimissa ja ei oo koskaan menny näin hyvin ja sit muut kattoo, et voivoi noitakin reppanoita. Hassu ristiriita ja hyvä osotus siitä, miten ulkonäkö pettää.

Tarjoaisitko tälle kaverille ruokaa tai tupakkaa?


2 thoughts on “Kävely maistuis, mutta kestääkö jalkaraukat?

  1. Te ootte kyllä ihan mielettömän rohkeita! Ihana seurata teidän reissua ja kokea edes hitusen teidän reissua kuvien ja kertomusten kautta. Tosta reissusta riittää kyllä kertomusta koko loppu elämäks 🙂 Tsemppiä kovasti loppu puoliskolle! Toivottavasti jalat kestää!
    Haleja Suomesta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *